Tekstinäyte

Isä on keksinyt, miten appelsiinimoussen saa selätettyä. Lusikalla. Mousse uppoaa hänen suuhunsa, joka avautuu neljä kertaa enemmän ammolleen kuin on tarpeen. Hän ojentaa kätensä kohti viinipulloa, johon ei ulotu. Äiti huokaisee, muttei estele. Bernard, joka näkee vapisevan käden tavoittelevan pulloa, ei tee elettäkään auttaakseen, toteaa vain kovaan ääneen, että isä on varmaan juonut tarpeeksi. On jotakin julkeaa tavassa, jolla lapset kailottavat vanhemmistaan ikään kuin nämä eivät ymmärtäisi mitään. Ovathan he sentään saattaneet meidät maailmaan. Äiti huokaisee taas ja hymyilee vaisusti. Isä on aina pitänyt oman päänsä, miksi hän antaisi periksi nytkään? Aistin äidissä hieman enemmän kiintymystä kuin paheksuntaa, mutta voi se olla alistumistakin. Äiti kaataa tilkan valkoviiniä isän lasiin, jossa on vielä vähän punaviiniä jäljellä. Bernard kiljahtaa. Se on Puligny- Montrachetin vuosikertaa 1998, kuusikymmentä dollaria pullo, hienoa viiniä! Äiti pyytää anteeksi. Isä kulauttaa viinin kurkkuunsa. Hän ei enää juo viiniä, hän vain juo.
— Ei haittaa… haa... haa! Pidän… rosésta.
Hän on tikahtua nauruunsa. Minäkin nauran. Äiti matkii muita kuuliaisesti kuin joukkuetoveri. Hän nauraa solidaarisuuttaan. Jos se oli vitsi, se oli hyvä. Jossei, niin…
Maantieteilijä nousee pöydästä, hän on saanut tarpeekseen. Hän ei kestä sitä, että Puligny-Montrachet uhrataan vanhuudenhöperyyden alttarilla. Jean-Maurice, Pankinjohtajan mies, myötäilee Bernardia ja yrittää viidentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen olla hyvää pataa tämän kanssa. Nyt isä käy joulukakun kimppuun. Nähdessään isän ahmaisevan koko annoksen kolmella haukkauksella, äiti kutistuu entisestään. Katson ihaillen hänen ahmimistaan. Isäni on aina ollut suursyömäri, mutta ei koskaan niin ahnas kuin sen jälkeen kun lääkärit sanoivat, että ylensyönti tappaisi hänet. Kadehdin hänen vimmaista elämänhaluaan.