***

Tekstinäyte

Kenelle osoitamme ylistyslaulun elämän lahjasta? Kello on nyt kuusi aamulla, ja kaupunki on heräämässä. Keitän lisää kahvia ja istuudun uudestaan tuoliin. Tunnelma on muuttunut. Celan on pehmittänyt Larkinin rujon nihilismin ja palauttanut näyttämölle jännitteen, tunteen jostakin paljastumattomasta, jostakin poissaolevasta, mikä on saattanut joskus olla läsnä. Mieliala on nyt pikemminkin kaihoisa kuin epätoivoinen. Kutsun tätä aamukuuden tunnelmaa "poissaolon äärellä olemiseksi". Ja Jumala on se, mikä on poissa. Tunne Jumalan poissaolosta on vahva nyky-Euroopassa. En puhu vannoutuneiden sekularistien suulla, koska heille Jumala ei ole koskaan ollut läsnä. Heille maailmankaikkeus on ollut täysin harhakuvaton, miltei kliininen, häiritsevän läsnäolon jäänteistä puhdistettu. Enkä tarkoita tietenkään hartaita uskovaisia, joita Jumala edelleen puhuttelee. Ei, tarkoitan niitä, jotka tuntevat elävänsä ei-kenenkään-maalla kahden vastakkaisen voiman rajalla, varman epäuskon ja vankan uskon välissä. Ne meistä, jotka elävät Tuolla ulkona, Jumalan poissaolon leimaamassa paikassa, huumaannumme yllemme vyöryvien väitteiden ja vastaväitteiden pauhussa. On tärkeä todeta, että Tuolla ulkona ei ole mikään neutraalin agnostinen paikka. Se on vakaan epätietoisuuden kontu.