Kuvat eivät voi koskaan tehdä Jupiterille oikeutta. Ikkunan läpi katsottuna planeetta on kuin loputon meri, koko ajan uusi mutta silti ennallaan. Ruskean, keltaisen, harmaan, valkean, sinisen ja vihertävän kirjavat pyörteet kohoavat syvyyksistä ja tuntuvat purskahtelevan silmille, vaikka tiedänkin niiden jäävän kymmenien tuhansien kilometrien päähän. Pilvikerrosten laineet, aallot, hyökyaallot ja pyörteet ovat valtavampia kuin silmä suostuu uskomaan. Sukellamme kohti hämärän rajaa, kaukaisen auringon valo osuu pilviin yhä viistommin ja korostaa yhä jyrkemmin värin, tiheyden ja korkeuden eroja.

Tulemme valtavan, julmanpunaisen pyörteen päälle, se tuntuu vajoavan kierteenä syvälle, syvälle, syvälle Jupiterin sisään, se tuntuu imevän meitä sisäänsä, sitten ohitamme sen ja tilalle tulee taas entisenkaltaisia keltaisia, ruskeita, harmaita pilviryöppyjä, joiden korkeuserot syvenevät syvenemistään, syvien kaasuaaltojen pinnalla leijuu ohuita haituvia ja pyörteitä.

Vilkaisen Laxmia. Kapteeni kumartuu sanomaan hänelle jotakin, en kuule mitä. Tajuan että koko alus tärisee — ohjausmoottorit on käynnistetty. Katson taas ulos mutta vellovista, kiitävistä pilvimassoista on vaikeaa päätellä muuttuuko aluksen asento. Pilviä, pilviä ja pilviä. Aina uusia, aina samanlaisia. Pilvien meri. Ruskeita pilviä, keltaisia pilviä. Punaisia pilviä. Pyörteitä, suihkuja, kuiluja, kuoppia. Haituvia. Pilviä pilvien perään. Tunnista toiseen. Jupiter ei lopu koskaan.

Pilviä. Olen lumottu, tuijotan muuttumattomasti muuttuvaa pilvimaisemaa kuin transsissa. Tämä on vielä hypnoottisempaa kuin meren tai nuotion katselu. Niskani on jäykistynyt, päätäni särkee, istun kaula kenossa ja tuijotan pyöreää ikkunaa yläpuolellani. Pilviä, pilviä ja pilviä. Välillä riuhtaisen katseeni väkisin irti.

Näen oman vahtini väkeä toisella ikkunalla. He puhuvat jotakin, en kuule sitäkään. Katson taas ulos ja näen pimeyden. Se näyttää nousevan syvältä Jupiterin sisältä, viimeiset Auringon valaisemat pilvikerrokset lipuvat ohitsemme ja ikkunasta näkyy pelkkää mustaa.

Ei, ei mustaa. Kun katson tarkemmin, kun odotan, erotan välähdyksiä, salamia, sähköpurkauksia. Pinnistän katsettani. Hetkittäin näen kalpeita aavistuksia allamme kiitävistä pilvistä.

Jupiter ei lopu koskaan