Aleksander

Heräämme Hotelli Jaakkiman aamiaiselle Lahdenpohjan pikkukaupungin liepeillä. Hotelli on rakennettu vanhan funkistyylisen suomalaisen sotilassairaalan päälle. Pari ensimmäistä kerrosta ovat suomalaisajalta.  Kolmas harjakattoinen lisäkerros on rakennettu venäläisellä nykytyylillä. Pihalle on pystytetty vanhoja kirkonkelloja, joissa lukee suomeksi ”Lumivaaran seurakunta”.

Hotelli on siisti ja aamiainen hyvä. Olemme ainoat asiakkaat kunnes naapuripöytään ilmestyy karhumainen venäläismies, joka viittoo meitä luokseen. Mies esittäytyy Aleksanderiksi. Hänen kädenpuristuksensa on luja. Pöytään tuodaan vodkaa. Aleksander on vielä humalassa edellisyön jäljiltä ja pian jo hyvässä aamukännissä. Kohotamme maljat. Kello on yhdeksän.

”Sain työssäni lempinimen Graf, se tarkoittaa herttuaa. Palvelin everstinä Venäjän armeijan terrorisminvastaisen sodan erikoisjoukoissa. Olen nyt 52-vuotias ja jään viikon kuluttua eläkkeelle”, Aleksander kertoo. Hän on viimeisellä lomallaan ja kännykkä on kiinni. Lienee ollut jo monta päivää.

Aleksander on kotoisin Pietarista. Hän on ylpeä sotilasurastaan, mutta ei tunnu tietävän mitä tekee elämällään. Ammattisotilaan siirtyminen siviilielämän puolelle tuntuu kivuliaalta prosessilta. Nyt hän on päätynyt tänne Lahdenpohjaan pitämään hauskaa ja uhoamaan. ”Olen palvellut kaikissa kuumissa paikoissa myös Afganistanissa”, Aleksander jyrisee.

Kohotamme toisen maljan ystävyydelle. Minulle alkaa tehdä jo tiukkaa tähän aikaan päivästä. Aleksander sen sijaan tuntuu pääsevän vauhtiin. ”Pidän suomalaisista. Käyn usein Helsingissä ja asun aina Hotelli Presidentissä”, hän kertoo. Opimme, että vodkaa juodessa seurueen nuorimman jäsenen velvollisuuksiin kuuluu maljojen täyttäminen. ”Jos joisimme konjakkia, lasit täyttäisi seurueen vanhin”, Aleksander ilmoittaa. Joudun siis hommiin.

”Elä täysillä. Ammu tai tule ammutuksi. Siinä ovat mottoni”, Aleksander kertoo. Hän kaivaa laukustaan dvd:n ja vaatii tarjoilijaa näyttämään sen Hotelli Jaakkiman tuliterältä taulu-tv:ltä.  Ääni tulee iltaisin diskona toimivan aamiaissalin valtavista dj-kamoista. ”Olen itse ohjannut tämän videon. Se on erikoisjoukkojemme esittely-dvd”, Aleksander kertoo ylpeänä.

Ruudussa siistiin pukuun pukeutunut keski-ikäinen venäläismies puhuu asialliseen sävyyn. Tunnistamme hänet Aleksanderiksi. Pian kaiuttimista vyöryy kovaäänistä metallimusiikkia.  Action alkaa. Joukot toimivat maalla, merellä ja ilmassa. Sotilaat laskeutuvat köydellä helikopterista ja tunkeutuvat junaan räjäyttämällä ikkunat säpäleiksi. Terroristit jäävät loukkuun.

Aleksander pyytää tarjoilijalta lisää volyymia. Rammstein-tyyppinen rockjyräys täyttää aamiaissalin ja meno videolla jatkuu kuin missä tahansa amerikkalaisessa toimintaelokuvassa. Lopuksi kuullaan perinteisempi venäläinen laulu. ”Tämä on joukkojemme tunnuslaulu” Aleksander sanoo ja laulaa mukana.

Yritämme vielä keskustella Aleksanderin kanssa, mutta juttujen logiikka alkaa olla liian vodkan samentama. Hän haluaa nostaa maljan. Kieltäydymme kohteliaasti ja vetoamme siihen, että päivä on vasta alussa. Poistumme huoneisiimme, keräämme tavaramme ja alamme tehdä lähtöä.

Tullessani tavaroideni kanssa hotellin vastaanottoon Aleksander on lyöttäytynyt venäläiseen aamiaisseurueeseen. Hänen sylissään istuu kaunis venäläisneito. He nostavat maljoja. Taustalla pauhaa sama erikoisjoukkojen dvd entistäkin kovemmalla. ”Tämä on joukkojemme tunnuslaulu”, ilmoittaa Aleksander puoliksi huutavalla äänellä ja laulaa mukana.