"Minä olin sinä. Sinä olit minä. Me olimme sama. Materiaalini tosin oli hauraampaa, sillä jossakin haastattelussa sanoit olevasi kasiarapalmu joka seisoo pystyssä silloinkin kun kaikki ympärillä kaatuu."
- Veli

"Minä olen kuivunut. Kaikki muut ovat märkiä. Kaikki muut ovat nuoria, vanhatkin. Minä en ole."
- Vaimo

"Jos mä oonkin vähän roisi suusta, kato perintötekijät ja noin, niin ei se tarkota että mä oon ihan tuulitunneli."
- Tyttö

"Minä haluaisin sinut alastomana viereeni, viileiden lakanoiden väliin, yöksi ja elämäksi, mutta tiedätkö, kaikki ei ole minua varten."
- Hän

***

Aamu-tv loppui kello 09.00. Posti kolahti kello 10.53. Pizzapaikan mainosjakaja soitti summeria kello 11.12. Rehbinderintiellä käveli kaksi mummoa puolen tunnin välein. Toinen laskeutui Laivurinkatua kohti, toinen havitteli pääsyä Armfeltintien risteykseen. Ensimmäinen kulki omin voimin, toisella oli pyörät edessään. Molemmat etenivät niin verkkaisesti että heitä olisi tehnyt mieli tuuppia. Hän vihasi hitautta ja inhosi tyhmyyttä, tunsi verensä kiehahtavan, paineen nousevan. Se alkoi huminana päässä ja jatkui kipuna otsassa, sama tunne joka tuli kun istui koneen ääressä, klikkasi linkkiä ja joutui odottamaan kehnosti koodatun verkkosivun avautumista kaksi nanosekuntia liikaa. Hän aikoi jo ottaa pillerin mutta malttoi. Mummot menivät. Kipu unohtui. Taivaalta satoi jotakin vaikeasti määriteltävää. Muuta ei aamupäivällä ollut. Tässä hän nyt oli, Eirassa, johon oli aina halunnut. Hän oli onnistunut jättämään lapsuuden ahtaat huoneet, kuoriperunat ja ruskean kastikkeen, itse kudotut villapaidat, halvan algerialaisen punaviinin jota vanhemmat joivat lauantaisin naapurien kanssa, kaiken mitä oli hävennyt niin ettei kehdannut siitä puhua.

Munkkiniemessä, tutussa piirissä, niiden joiden kanssa oli kasvanut, se vielä kävi, mutta siitä syyskuun päivästä lähtien kun hän astui SYK:n ovesta sisään ja tunsi päässeensä parempien joukkoon, hän oli kehittänyt elämänsä tilalle valheen. Se ei ollut valkoinen eikä viaton, vaan kokonainen valheiden saaristo joka oli niin täynnä matalikkoja, kapeita salmia ja paikkaansa muuttavia kareja ettei siellä olisi luullut voivan edetä. Mutta koska se oli hänen luomansa, hänen oma merensä jonka pohjan hän oli kartoittanut, syvyyden mitannut, viitat ja väylämerkit pystyttänyt, juntannut pohjaan tai valanut kallioon, ja kiinnittänyt suuntataulut, koonnut kummelit, rakentanut loistot ja pystyttänyt majakat, hän saattoi purjehtia siellä vailla huolia ja kartatta. Kaikki se oli hänen päässään, joka ainut yksityiskohta keksitystä elämästä.

Hänellä oli tarpeeksi lahjakkuutta ja oveluutta jotta sepite meni täydestä. Munkkiniemestä ei ollut ketään hänen luokallaan eikä rinnakkaisilla, pari vanhempaa poikaa hän ylemmiltä luokilta tunnisti, mutta nämä eivät kiinnittäneet häneen vähäisintäkään huomiota. Vaatteista hän ei jäänyt kiinni, sillä äidin ompelijankunnia ei sallinut poikien kulkea resuisissa asuissa. Vanhempainiltaan äiti ja isä eivät tulleet, ja siitä hän oli hyvillään. Valkolakkipäivänä sillä ei enää ollut väliä.

Muukin oli helppoa. Kun osasi puhua, saattoi sanoa että heidän perheensä asui Eliel Saarisen suunnittelemassa rivi- talossa Hollantilaisentiellä eikä kahden pienen huoneen ja keittokomeron asunnossa Laajalahdentien ja Perustien kulmassa. Jos heillä ei ollutkaan autoa, eikä varsinkaan sitä Valiantia, jonka hän kertoi isän hankkineen, kuka sitä ryhtyi epäilemään kun siitä ohimennen mainitsi. Vaikka heillä ei ollut kesäpaikkaa, ei tarvittu kuin muutama hyvä sana joilla kaiken Hotasen luona koetun saattoi muuttaa omakseen. Ja todennäköisyys jäädä kiinni siitä että sanoi vanhempiensa olevan Työterveyslaitoksen kemistejä eikä ompelija-tarjoilija ja elementtiasentaja, oli varsin pieni. Veljellä oli joskus vaikeaa pysytellä valheiden tahdissa, mutta hyvin tämä lopulta selvisi. Veli menestyi mihin ikinä ryhtyi, eikä hän voinut käsittää, miksi veli ei ryhtynyt. Veli halusi olla tavallinen, ja sitä taas hän oli aina hävennyt — tavallisuutta, karheaa arkea, hiljaista, vaatimatonta olemista — siitä hän oli halunnut eroon. Siksi hän oli ponnistellut niin paljon ja oli tässä nyt. Olenpa minä onnekas, hän ajatteli, kääntyi ja jätti edessään levittäytyvän maan kalliimpien asuinneliöiden maiseman.

Hän meni keittiöön, söi banaaneja ja mysliä, korjasi vaimon ja tyttärien jäljet ja mietti mitä tehdä. Hän ymmärsi ettei näin voisi jatkua, tiesi että pian pitäisi kertoa asioiden todellinen laita. Hän oli sanonut olevansa kotona vielä pari päivää. Hän ei voisi olla paljon pidempään jotta säilyttäisi uskottavuutensa, hänen pitäisi muuttaa hotelliin tai lähteä matkalle tai vuokrata huoneisto tai jotakin.

Mihin hän voisi mennä? Vaimon asianajotoimisto oli Stockmannia vastapäätä, Marski ei siis tulisi kysymykseen, ei Torni eikä Seurahuone, pitäisi olla syrjemmällä, mitä niitä nyt on, Kämpkin liian lähellä, Katajanokan Grand Marina ehkä, ihan säädyllinen, siellä saattaisi asuakin, sillä alueella, tilapäisesti, jos se siihen menisi, tarpeeksi kaukana vaikka lähellä, oma pikkukaupunkinsa, tai Kruununhaka. Mitä minä puhun. Täytyyhän minun voida sanoa se.

Sano se ääneen, itsellesi. Mene peilin ääreen, mene. Katso ihmistä. Puhu sille. Siinä sinä olet. Sano sinulle se. Sano että sinut haluttiin syrjäyttää mutta että sinä lähdit. Mutta ei hän voinut, sillä se oli häpeällistä, eikä hän voinut hävetä, sillä hän oli hävennyt tarpeeksi, hävennyt vaatimatonta lapsuuttaan, hävennyt ja kärsinyt siitä niin että oli päättänyt lopettaa häpeämisen siihen päivään kun oli lähtenyt kotoaan. Siksi sanat eivät tulleet, ne olivat kurkussa, juuttuneet sinne, tehneet sinne palan.

Se oli ollut siellä jo jonkin aikaa, tullut tyhjästä sinä hetkenä kun hän oli sulkenut pääkonttorin oven. Hän ei ollut tuntenut palaa aikoihin, mutta hän muisti että se oli lapsena ilmestynyt kun oli tehnyt jotakin pahaa. Miten hän silloin oli menetellyt, saanut palan pois? Ei hän muistanut. Lopeta, hän käski itseään. Teet numeroa mokomasta. Hengitä. Tänään kerrot, illalla. Ole kuin et olisikaan, älä välitä vähääkään, viheltele Kwaijoen siltaa. Ajattele muuta, tai älä ajattele, tee. On perjantai, työ loppuu, vapaa alkaa, voit tehdä ruokaa, valmistaa sen siksi kun vaimo tulee ja tytöt palaavat. Teet alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan, tai tilaat. Vaimolle laitat tekstiviestin ja kysyt milloin tämä saapuu. Tytöillä saattaa olla päiväjärjestys huoneessaan. Siellä et ole usein käynyt, paitsi silloin joskus iltaisin vaimon kanssa, kun tytöt olivat elokuvissa tai kavereiden luona tai muuten vain jonkin aikaa poissa mutta saattoivat palata milloin tahansa, mutta se oli toinen juttu ja siitäkin on jo aikaa.

Ei ole kiirettä, hän ajatteli, menen ulos. Kadut olivat tutut mutta ei hän tuntenut niitä. Hän kulki Rehbinderintien päähän ja laskeutui Ehrensvärdintietä alas. Tehtaankadun puolella, huutokauppakamaria vastapäätä, oli baari. Hän astui sisään mutta pysähtyi pian kynnyksen jälkeen koska baari oli työmiehiä täynnä. Käytetyin kieli oli viro, mutta joukossa oli myös puolalaisia keskellään hiljainen perulainen intiaani. Joukko yhtenäisiin haalareihin pukeutuneita telakkatyöläisiä istui jukeboxin ja senttipokerin vieressä, Anita Ekberg -julisteen alla. Ikkunan ääressä oli vapaa pöytä. Hän valitsi telineestä räväkimmän näköisen iltapäivälehden, joka kertoi jonkun lähettäneen tekstiviestejä jollekin, kävi heittämässä lehden pöytään ja palasi tiskille. Pannu oli ääriään myöten täynnä. Neste oli mustaa kuin synnintekijän mieli. Levyllä oli kaksi palanutta viisisenttistä. Hän kaatoi itselleen kupin.

»Otta pulla?» kysyi baarinpitäjä.
»Ei otta.»

Väkeä lähti, lisää tuli, hän avasi lehden mutta ei lukenut, katseli raitiovaunua joka kääntyi ohi, koiraa joka ulosti, koululaisia jotka kertoivat toisilleen jotakin hauskaa, baaria ja asiakkaita.

He olivat asuneet alueella seitsemäntoista vuotta, mutta hän ei ollut koskaan pistäytynyt tässä paikassa. Hän muisti sen kyllä, se oli ollut siinä aina, baari tai ravintola, ehkä useampikin, eri vuosina, eri nimisenä. Heidän talonsa oli Rehbinderintien toisessa päässä, hyvässä numerossa, sen sulki muuri ja portti ja sen pihalla oli lehmuksia, mukula- kiveä ja hyvin hoidettu nurmikko jota huoltoyhtiö ei kuumimpanakaan kesänä unohtanut kastella.

Talo oli ollut aikojen alusta suomenruotsalaisten sukujen hallitsema, mutta he olivat onnistuneet hankkimaan siitä huoneiston joka oli enemmän kuin tilava. Kun vanharouva Allardt muutti naapurista, he lunastivat tämän asunnon, purkivat huoneistoja erottavan seinän ja tekivät uudesta tilasta suunnattoman olohuoneen. Se tapahtui silloin kun vaimo oli alkanut odottaa kaksosia ja hän oli jo nimi.

Päätettyään kauppakorkean hän oli järjestelmällisesti edennyt työpaikasta toiseen, käynyt markkinoiden eri osa- alueet läpi ja saanut aikaan jokaisessa toimessaan huomiota herättäviä tuloksia ennen kuin hänet oli kutsuttu yritykseen joka alun perin oli ollut hänen mielessään ja halunsa kohde.

Hänen englannin kielen taitonsa oli SYK:n, vaihto- oppilasvuoden ja Cambridgen kirjallisuusopintojen ansiosta ylivoimainen ja hänen sivistyksensä, irtonainen älynsä ja seuramiestaitonsa olivat tunnetut. Hänen kykynsä tehdä nopeita, häikäilemättömiä päätöksiä ja perustella ne vilpittömästi ja kauniisti oli kiistaton. Hän pääsi yrityksessä suoraan huipulle. Hän pääsi piireihin joissa shampanja oli niin kuivaa, niin kylmää ja niin ilmaista että Winston Churchillkin olisi siihen mieltynyt. Hän tunsi löytäneensä alan jolla pysyä ja jossa kehittyä, työpaikan jossa voisi palvella eläkkeelle siirtymiseensä asti tai siihen saakka kun hänelle selviäisi mikä oli hänen elämänsä tarkoitus.

Ottaessaan toimen vastaan hän oli ollut tietoinen siitä että yrityksestä levitettiin huhuja joista osa oli hyvinkin ikäviä, mutta ei välittänyt niistä koska tunnisti kadevoimat, kilpailun kovuuden ja markkinoiden moraalin joka oli sekoitus Camorraa ja Traci Lordsia. Kaikki olikin sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, ja hän oli päässyt tekemään maailmanmenestystä. Häntä oli alusta pitäen kuunneltu ja kunnioitettu, eikä hänelle ollut tuottanut vaikeutta järjestää veljelle yrityksestä suojatyöpaikkaa.

Kun hän oli vakiinnuttanut asemaansa, vaimo oli laki- miesuransa alussa mutta päässyt jo hyvämaineiseen toimistoon. Vaikka hän itse työskenteli paljon maailmalla, he matkustelivat myös yhdessä koska tuolloin vielä liikematkat saattoi yhdistää huvitteluun. Ja niin he työpäivän jälkeen kävelivät Burgh Islandilla pakoveden perässä katsellen taskurapujen juoksua hiekassa tai nauttivat Mimosat Cipria- nin baarissa ja yöpyivät Grittissä tai Excelsiorissa elleivät olleet Biarritzin Palaisissa tai Kölnin Wasserturmissa tai menneet uimaan Eden Rockille. Ja kun he olivat kotona, liian suuressa huoneistossa lähes kenelle tahansa, he rakastivat toisiaan lujemmin kuin ikinä.

Raskaaksi tulo oli tehnyt kaiken vain paremmaksi. Vaimo ei sanonut välittävänsä mitä lapset tekisivät hänen vartalolleen tai uralleen, ja kun he iltaisin makasivat sohvilla ja hän silitti vaimonsa suunnatonta vatsakumpua ja kuunteli ääniä ja liikettä, he päättivät että jos saavat poikia, nämä voisivat tehdä olohuoneesta jääkiekkokentän, kun taas tytöt voisivat pelata siinä tennistä. Asunto oli hänelle tärkeä, paljon tärkeämpi kuin vaimolle, joka aina oli asunut väljästi, sillä hänelle asunto merkitsi lopullista irtipääsyä lapsuuden ja nuoruuden nöyryytyksistä. Kyllä vaimokin siitä piti, mutta toisin kuin hän ei ollut sitoutunut siihen. Pian sen jälkeen kun he panivat tytöt viisivuotiaina ranskalaiseen leikkikouluun ja vaimo joutui viemään ja hakemaan heidät Munkkivuoresta päivittäin, hän olisikin halunnut heidän muuttavan.
»Miksi ei?» vaimo oli kysynyt.
»Täällä on niin hyvä.»
»On Munkkiniemessäkin hyviä asuntoja. Koko vanhassa osassa, Tiilimäessä ja pitkin rantaa. Siellä on ne Saarisen talot ja jopa funkkishuvila. Myös Solnantiellä on hienoja huoneistoja.»

»Minä en mielelläni palaisi Munkkiniemeen.»
»No Munkkivuori. Siellä on rivitalojakin, ainakin Uudenkaupungintiellä, Porintiellä ja Ulvilantiellä. Olen katsos vähän ajellut. Ajattele miten helppoa tyttöjen olisi käydä koulua. Vanhempasi ja veljesikin olisivat lähellä. Voi- taisiin käydä vähän useammin tapaamassa heitä.»
»Avaan toisen pullon.»
»Älä pakene.»
»Haen vain toisen pullon.»
»Onko sinun pakko?»
»Ei, mutta huvittaa.»
»Jos se nyt on noin kiusallista, niin antaa olla.»
»Mietitään asiaa», hän oli sanonut, vaikka tiesi ettei niin tehtäisi.

Minä väistin aina kaiken, hän ajatteli ja nosti kupin, joka oli jättänyt märän renkaan baarin pöytään. Kahvi oli kylmentynyt, hän ei ollut huomannut juoda sitä. Hän mietti, palauttaisiko sen, mutta otti ja nielaisi. Se korvensi mennessään ja nosti närästyksen. Hyvä on, hän ajatteli, pannaan kova kovaa vastaan, ja lähti hakemaan uuden. Baarinpitäjä ei halunnut uutta rahaa.

Lämmin kahvi oli parempaa. Radiosta kuului että joku oli ampunut jossakin joitakin. Hän katseli vastapäistä huutokauppakamaria jonne lappoi väkeä, mattokauppaa jonka ovi ei käynyt.

Kadulle, aivan ikkunan eteen, pysähtyi nuori nainen. Hän puhui puhelimeen, sulki sen ja näytti ilahtuneelta, alkoi katsella Tehtaankadun alkupäähän päin. Nainen oli pitkä ja laiha ja hänen kasvonsa olivat herkästi muovatut, ja naisen profiilia katsellessaan mies ajatteli että oli nähnyt tämän aiemminkin. Nainen näytti samalta kuin se malli joka katsoi suu auki valtavasta mainosjulisteesta sinä talvena kun hän asui Manhattanilla. Hän muisti julisteen hyvin, se oli heti Central Parkin jälkeen Broadwayn ja West 57th Streetin kulmauksessa, sillä hän kulki joka päivä sen ohitse mennessään toimistolle.

Tyttö on sama, täytyy olla. Tai ei sittenkään, mies ajatteli, ei hän voi, sillä kun tyttö nosti kätensä, kadulle pysähtyi jäteauto josta hyppäsi alas roskakuski joka nappasi tytön syleilyynsä. Tyttö vastasi ahnaasti, he suutelivat varmaan minuutin ja lähtivät sitten kädet toistensa lanteilla jonnekin pois.

Pala kurkussa paheni. Miten minä kerron vaimolle ja tyttärille?
»Otta vielä?» kysyi baarinpitäjä joka seisoi hänen edessään kahvipannun kanssa.
»Otta», hän sanoi. »Jos se vaikka sillä liukenisi.»