Se suuri ero

Eläimiä on ihmiskunnan alkuhämäristä asti käytetty ihmisen ravintona, viihdykkeenä, turvana ja seurana. Ihmisten ja eläinten väliset suhteet ovat heijastelleet aina kunkin ajan kulttuurisidonnaisia eläinkäsityksiä. Länsimaisen ajattelun historia ei varsinaisesti loista eläimiin kohdistuvalla kunnioituksella.
Me olemme pitäneet eläimiä milloin paholaisina, milloin noitien kumppaneina ja paholaisen kätyreinä, ja joihinkin lajeihin, kuten susiin, rottiin, hämähäkkeihin ja käärmeisiin, on liitetty aikojen saatossa aivan erityisen kielteisiä mielikuvia. Myös eläinten tunteettomalla välineellistämisellä on pitkä historia – mutta niin on eläinsuojelullakin.
Ihmisten eläinkäsitykset ovat täynnä ristiriitoja. Yhden ja saman kulttuurin sisällä on voitu pitää yhtä eläinlajia pyhänä ja kohdella monia muita julmasti – ja voidaan yhä. Pyhyys ei ole välttämättä tarkoittanut koskemattomuutta, vaan ihminen on myös saattanut ajatella pääsevänsä osalliseksi tiettyyn eläimeen liitetyistä jumalallisista ominaisuuksista syömällä sitä.
Ihmislajin kulttuurinen omakuva rakentuu vahvasti sen varaan, mitä ihminen ei ole. Ihminen määrittyy siis muun muassa juuri kulttuurisen eläinkuvan kautta – ja eläin vastaavasti ihmiskuvan kautta. Tiukan rajanvedon tärkeydestä kertoo muun muassa se, miten monet hirviökuvat perustuvat rajan ylittämiseen: niin ihmissusi, vampyyri ja pukinsorkkainen fauni kuin merimiehiä hukuttavat merenneidotkin ovat ihmisen ja eläimen välimuotoja.
Vihamielisten tai välinpitämättömien asenteiden taustalta ei löydy mitään yksittäistä tekijää ylitse muiden. Syyttävä sormi osoittaa herkästi kohti kulttuuriimme vahvasti vaikuttavaa kristinuskoa. Monet tutkijat ovat etsineet myös ympäristökriisin syitä juutalais-kristillisestä traditiosta. Raamatun luomiskertomuksen on katsottu antavan ihmiselle luvan käyttää ympäröivää luontoa eläimineen oman halunsa mukaan: ”…hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu” (1. Moos 1:26).
Juutalais-kristillinen perinne on kuitenkin historiansa aikana antanut eväitä yhtä lailla kunnioittavaan yhteiseloon kuin väkivaltaiseen hallitsemiseenkin. Vanhasta testamentista löytyy toinenkin versio luomiskertomuksesta, ja siinä eläimet luodaan kumppaneiksi Aatamille, joka on velvoitettu hoitamaan puutarhaa ympärillään:

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. Herra Jumala sanoi ihmiselle: ”Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.”
Herra Jumala sanoi: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi.
(1. Moos 2:15–19)

Kristillistä ja länsimaista luonto- ja eläinsuhdetta ovat muokanneet myös ihmisen rationaalisuutta painottava aristoteelinen filosofia ja platonilainen jako alempiarvoiseen materiaaliseen luontoon ja ylempiarvoiseen henkiseen todellisuuteen.
Köydenveto luonnon hallitsemisen ja tasaveroisen kumppanuuden välillä on jatkunut eri muodoissa läpi vuosisatojen. 1200-luvulla aiheesta kirjoittivat muun muassa Tuomas Akvinolainen ja Franciscus Assisilainen, joista ensin mainittu piti eläimiä Aristoteleen ajattelua seuraten järjettöminä ja sieluttomina olentoina, mutta jälkimmäisen kerrotaan hellästi hoivanneen eläimiä ja saarnanneen niille niiden omalla kielellä.

Keskiajan Euroopassa tuomittiin eläimiä ihmisten lailla oikeudessa, minkä voinee tulkita viittaavan siihen, että ainakin joidenkin lajien oletettiin pystyvän moraalisiin valintoihin. Tämä oletus haihtui viimeistään 1600-luvulla, kun ihmisten luonnontieteellisen ymmärryksen lisääntyminen johti kärjistetyn mekanistiseen eläin- ja luontokäsitykseen. Isaac Newton, René Descartes ja monet muut tieteen suuret nimet saivat seuraajansa luottamaan siihen, että eläimiin voi huoletta suhtautua kuin elottomiin ja sieluttomiin koneisiin. Näin ollen tieteen nimissä sopi leikellä eläimiä yhtä hyvin tajuissaan kuin kuolleinakin.
Ensimmäiset eläinsuojelulliset huomiot ilmestyivät lainsäädäntöön samaisella 1600-luvulla, mutta eläinsuojelun ajatus voimistui ja alkoi muotoutua selkeäksi aatteeksi ja liikkeeksi 1800-luvun lopulla. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa virisi keskustelua muun muassa kotieläinten ja kaupungeissa yleistyvien lemmikkieläinten kohtelusta, systemaattisesta löytöeläintoiminnasta ja eläinrääkkäyksen kieltämisestä. Englannissa perustettiin The Royal Society for the Prevention of Cruelty to Animals (RSPCA) vuonna 1824. Eläinasia oli osa laajempaa vapautuksen ja oikeudenmukaisuuden aatekokonaisuutta ja se hautuikin muun muassa naisasia- ja työväenliikkeen sisällä.
Myös ensimmäinen eläinkokeita kiivaasti vastustavien puheenvuorojen aalto ajoittuu 1800-luvulle. Monet puheenvuoroista olivat reaktioita sille, että eläinkokeet olivat muuttumassa keskeiseksi osaksi lääketieteellistä tutkimusta. Keskusteluun osallistui koko joukko nimekkäitäkin henkilöitä Victor Hugosta Lewis Carrolliin. Eläinkokeiden vastustaminen sai puhtia myös Charles Darwinin kohuteoksesta Lajien synty (1859). Evoluutioteoria tuki ajatusta, että ihmisen ja eläinten välillä ei olekaan selkeää olemuksellista rajaa vaan ainoastaan aste-ero.
Eläinkokeiden vastustajat järjestäytyivät myös Pohjoismaissa. Kulttuurivaikuttajat kokoontuivat lokakuussa 1882 hyväntekeväisyydestään tunnetun prinsessa Eugenian johdolla Tukholmaan perustamaan yhteispohjoismaista liittoa vastustamaan eläinkokeita. Nordiska Samfundet till bekämpande af det vetenskapliga djurplågeriet (’Pohjoismaiden liitto tieteellisen eläinrääkkäyksen vastustamiseksi’) sai jonkin verran jäseniä Suomestakin jo ennen vuosisadan vaihdetta, ja puheenjohtaja Christian L. Tenowin vaimo Elna kävi Helsingissä esitelmöimässä vuonna 1894. Liitolta meni kuitenkin vielä tovi ennen kuin se sai rohkaistua suomalaiset suoristamaan omat rivinsä koe-eläinten suojelun nimissä.
Yleisemmällä tasolla Suomessa seurattiin kansainvälistä esimerkkiä ripeästi, ja samoin kuin muuallakin, eläinsuojeluliikkeen eturivissä marssi joukko hyvin tunnettuja hahmoja. Maamme – silloin vielä Suomen suuriruhtinaskunnan – tiettävästi ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen, lähinnä pikkulintujen suojeluun keskittyneen Maj Föreningen -nimisen yhteisön, perusti kaikkien tuntema satusetä Zacharias Topelius. Muutamaa vuotta myöhemmin, toukokuussa 1874, hän toimi puheenjohtajana Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen perustamiskokouksessa.
Yhdistyksen tarkoituksena on kaikenlaisen eläinrääkkäämisen wastustaminen ja erittäinkin tahtoo se waikuttaa siihen suuntaan, että kotieläimiä säälillä kohdeltaisiin. Eläinrääkkäämisenä pidetään: kaikenlainen liiallinen rasittaminen kaikenlainen rääkkääminen, joko lyömisellä, näljällä ja janolla tai jollakin muulla ilkeyden tai kewytmielisyyden waikuttamalla julmuudella, sekä eläimen tappamista tawalla, joka tuottaa sille tarpeettomia kärsimisiä.
(Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen sääntöjen 1. pykälä vuodelta 1874)

Vuosisadan loppuun mennessä suurimpiin kaupunkeihin oli perustettu jo puolisen tusinaa paikallista eläinsuojeluyhdistystä, joiden väki tapasi toisiaan muutaman vuoden välein yhteisissä ”eläinsuojeluskokouksissa”.
Kysymys tieteellisestä eläinrääkkäyksestä eli ”vivisektsioonista” nousi suomalaisten eläinsuojelijoiden keskusteluihin voimalla vuonna 1900. Lainasana tuli ruotsin ja englannin kautta latinan kielen ’elävää’ (vivus) ja ’leikkausta’ (sectio) tarkoittavista sanoista ja yksinkertaistui vähitellen ”vivisektioksi”. Helsingin yliopisto oli kutsunut anatomian ja fysiologian professoriksi vivisektion suosijana tunnetun suomalaissyntyisen Robert Tigerstedtin Tukholman Karoliinisesta instituutista. Nimitys sai aikaan pitkän ja riitaisan sananvaihdon muun muassa Hufvudstadsbladetin sivuilla. Kirjoitteluun osallistui Pohjoismaiden liiton puheenjohtajan Christian L. Tenowin lisäksi varsinkin yksi liiton suomalaisista jäsenistä, rouva Constance Ullner. Lyhyestä avioliitosta eronnut itsellinen Ullner työskenteli postikonttorin hoitajana Kaivopuistossa, mutta käytti kaiken vapaa-aikansa eläinsuojelutyöhön.
Nimityskohu nosti tieteen eläinkokeet ainakin ruotsinkielisen yleisön tietoisuuteen ja Constance Ullner onnistui nopeasti kokoamaan ympärilleen ryhmän asiaan intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä. Marraskuussa 1900 he päättivät perustaa yhdistyksen vastustamaan vivisektiota. Ensimmäinen perustamislupahakemus, jossa yhdistyksen tarkoitukseksi oli kirjattu ”kaikenlainen eläinten rääkkäyksen vastustaminen” ei kuitenkaan kelvannut lääninhallitukselle. Yhdistys saatiin virallistettua vasta, kun sääntöehdotukseen kirjattiin muutamien muiden tarkennusten lisäksi myös maininta hevosenlihan käyttämisen edistämisestä. Näin näki päivänvalon keväällä 1901 Uudenmaan Eläinsuojelusyhdistys, josta tuli myöhemmin Suomen Eläinsuojeluyhdistys, SEY.
Ajatus hevosenlihan markkinoimisesta ei ole ihan niin makaaberi kuin miltä ensi silmäyksellä vaikuttaa: tuohon aikaan hevoset pidettiin työssä niin kauan kuin ne suinkin pysyivät pystyssä, vaikka eläimet olisivat olleet kuinka huonossa kunnossa tahansa. Ajatus oli, että jos hevosenlihaa olisi käytetty ihmisravinnoksi, hevoset olisi teurastettu ajoissa ja ne olisivat säästyneet kohtuuttomilta kärsimyksiltä.
SEY:n ensimmäisissä säännöissä mainittiin erikseen myös vivisektion vastustaminen, joka oli ollut koko yhdistyksen perustamisen lähtökohta. Kaikki perustajajäsenet eivät kuitenkaan olleet asian painoarvosta samaa mieltä. Aihe jakoi mielipiteitä laajemminkin ja osa suomalaisista eläinsuojelijoista katsoi, ettei eläinkokeita ole ylipäänsä syytä vastustaa. Myös SEY:n puheenjohtaja everstiluutnantti T. K. Forstén ilmoitti melko pian olevansa sitä mieltä, ettei aika ollut vielä kypsä antivivisektion leviämiselle.
Constance Ullnerin lisäksi antivivisektiota piti yhdistyksen asialistalla etenkin kansakoulunopettaja Agnes von Konow, joka tunnettiin myös Suomen rajojen ulkopuolella tulisieluisena eläinten ystävänä. Heidän työtään vaikeutti paitsi laajan tuen puuttuminen myös se, etteivät he voineet todistaa asian merkityksellisyyttä kylmillä numeroilla: Suomessa tehtiin tuolloin tosiasiassa vielä melko vähän eläinkokeita. Ullner ja von Konow joutuivat seuraamaan sivusta, kun pahamaineinen professori Tigerstedt sai tieteenalalleen näyttävät tilat fysiologian laitoksen valmistuessa Siltavuorenpenkereelle vuonna 1905. Valitettavasti naiset eivät myöskään olleet aivan väärässä visioidessaan rakennuksessa myöhemmin tapahtuvia kauheuksia.
1900-luvun alussa Suomessa ei vielä ollut erillistä lakia eläinsuojelusta eivätkä yksittäiset maininnat muissa laeissa tyydyttäneet eläinsuojeluväkeä. Asetustasolla ”tahalla-rääkkäys” oli kielletty 1860-luvulta lähtien sakon uhalla, mutta kielto koski vuoteen 1914 asti vain niitä eläimiä, jotka olivat jonkun omaisuutta. SEY:n aloitteet eläinsuojelulain aikaansaamiseksi eivät tuottaneet tulosta ennen kuin kansanedustaja Kustaa Kylänpää sai vuonna 1926 läpi ponnen, joka edellytti eläimiä koskevan lainsäädännön tarkistamista ja eläinten aseman määrittelemistä.
Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki astui voimaan vuonna 1934. Valmistelussa kuultiin eläinsuojelijoita ja lakitekstiin kirjattiin vaatimus tarpeettoman kärsimyksen välttämisestä. Eläinten todettiin tarvitsevan riittävästi ruokaa ja asianmukaista hoitoa. Eläinrääkkäys kiellettiin, mutta määriteltiin niin, ettei eläinkokeiden tulevaisuus vaarantunut.
Eläinsuojelulaki oli tietenkin tärkeä virstanpylväs, mutta yhteiskunnallisen ilmapiirin ja julkisen keskustelun sävyn muuttaminen oli hidasta. Toisen maailmansodan jälkeen eläinkokeiden määrä kasvoi huimasti ympäri maailmaa. Uhreja vaativat niin sotateollisuuden kasvavat tarpeet kuin elintason nousukin: erilaisten kemikaalien, kuten kodin puhdistusaineiden ja kosmetiikan, kulutus lisääntyi kovaa vauhtia.
Eläinsuojelulla ei ollut julkisissa keskusteluissa juuri minkäänlaista asemaa vielä 1960-luvullekaan tultaessa. ”Eläinsuojelusta puhuttiin silloin lähinnä sellaiseen topeliaaniseen henkeen: eläinrakkaat ihmiset syöttivät lintuja ja näin. Toisaalta ajateltiin, että eläimellä ei ole sielua eikä se siksi ole minkään arvoinen. Kaikki huomio tuntui kohdistuvan ihmislasten hyvinvointiin”, kuvailee tunnelmia tuolloin viisitoistakesäinen Linnea Ruda, yksi pian perustettavan uuden yhdistyksen ensimmäisistä aktiiveista.