Katselin huolellisesti tupeerattuja mustia hiuksia, jotka reunustivat hänen lempeitä kasvojaan kuin ihmeellinen sädekehä. Hänen kirkkaat ruskeat silmänsä katsoivat suoraan omiini. Hän puristi kättäni jämäkästi. Hän hymyili lämpimästi, jopa kunnioittavasti, ja sanoi matalan kuiskaavalla äänellä: "Kiitos kun pääsit tulemaan."

Tämä siis oli Jimi Hendrix. Englantilaisissa musiikkilehdissä näkemäni eksoottiset valokuvat olivat olleet hieman pelottavia. Tuona iltana tapasin kuitenkin ujon ja kohteliaan miehen.

"Sharon", Leslie Perrin oli sanonut puhelimessa, "tulin juuri Lontoosta ja haluaisin esitellä sinut Jimi Hendrixille. Hän on aivan poikkeuksellinen muusikko. Ja hän soittaa tänään lähellä Disneylandia!"

Yksi Lontoon lehdistö- ja musiikkipiirien tärkeimmistä nimistä oli vuosikausia ollut Leslie Perrin — tukeva keski-ikäinen ketjupolttaja, iloluontoinen mutta piinkova pr-asiantuntija, jonka asiakkaisiin lukeutuivat niin Frank Sinatra kuin Rolling Stoneskin. Nyt hänen asiakaskuntaansa oli liittynyt myös Jimi Hendrix Experience. Hänen käyntikorttiinsa painetussa motossa luki soita milloin vain — oli päivä tai yö.

"Se olisi kyllä hauskaa, Les, mutta kävisiko joskus toiste? Olisi tietysti hienoa nähdä sinua. Mentäisiinkö vaikka huomenna lounaalle? Minulla on ollut mielettömän kiireinen viikko, joten en ole parhaassa mahdollisessa vedossa, eikä tuonne kaatosateeseen lähteminen houkuttele tippaakaan." Haastattelin päivittäin julkkiksia, varsinkin suuria elokuvatähtiä, aloitellessani toimittajan uraani aikakauden merkittävimpiin kuuluvan uutistoimiston United Press Internationalin toimituksessa Los Angelesissa. Les kuulosti pettyneeltä, ja minua alkoi hävettää, kun kupletin juoni alkoi paljastua — Perrin oli Los Angelesissa tuntemattomalla maaperällä, eikä hän ollut osannut odottaa rankkasadetta aurinkoisessa Kaliforniassa, joten hän tarvitsi kyydin. Aloin myös muistaa, että Les oli monien lontoolaisten journalistiystävieni vanha tuttu ja että hän oli taannoisella Lontoon-reissullani ollut ystävällinen ja vieraanvarainen. "Mistä tulen hakemaan sinut?"

Näin siis tapasin Hendrixin, kansainvälisten musiikkipiirien kuumimman uuden tähden — koska jouduin vastentahtoisesti tekemään ystävänpalveluksen.

Sinisen Dodge Dartini renkaat ulvoivat moottoriteiden liukkailla pinnoilla ajaessamme tasaisen lohduttomassa sateessa 50 kilometrin matkan Los Angelesista Anaheimiin. Polttelimme tupakkaa, ja Les kertoi hauskaan tyyliinsä svengaavan Lontoon viimeisimpiä musiikkiuutisia. Lopulta käännyimme moottoritieltä ja ajoimme mutkittelevaa reittiä pitkin Anaheim Convention Centerille. Paikkaan mahtui 7 800 katsojaa ja pysäköintialue oli tupaten täynnä, mutta löysimme tyhjän ruudun läheltä backstage-alueen ovea.

Kävelin epäröiden Perrinin perässä takahuoneen tungokseen, missä hän esitteli minut rumpali Mitch Mitchellille ja basisti Noel Reddingille, ystävällisille ja rakastettaville englantilaispojille. Juttelimme tästä brittiläisen invaasion — niin kuin brittibändien kiihtyvää vyöryä 60-luvun Amerikkaan kutsuttiin — uusimmasta aallosta ja Experiencen taannoisesta lehdistötilaisuudesta, joka järjestettiin pilvenpiirtäjän huipulla New Yorkin keskustassa. Sain jatkuvasti nauraa heidän jutuilleen, kuten hölmölle vitsille "Silloin vasta oltiin pilvessä!"

Les tarttui käsipuoleeni ja talutti minut ulos ovesta, ja siinä Jimi Hendrix sitten olikin. Hänellä oli yllään syvän purppurainen silkkipaita, samettihousut ja musta samettitakki — en ollut milloinkaan nähnyt popmuusikkoa, joka olisi pukeutunut niin hienostuneen elegantisti. Hän näytti siltä kuin olisi ollut menossa Voguen kansikuvauksiin. Hänen kasvonsa ja äänensä vaikuttivat ujoilta. "Olin juuri virittämässä kitaraa", hän sanoi.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Les Perrin, joka oli mennyt juttelemaan muiden invaasioon osallistuneiden muusikoiden kanssa — Experiencen lämmittelijöinä kiertueella olivat muun muassa Eire Apparent, Soft Machine, Eric Burdon and the Animals — palasi ja hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ja Hendrixin keskustelevan vilkkaasti. Kerroin Jimille nähneeni Experiencen livenä pian Monterey Pop Festivalin jälkeen, kun trio lämmitteli Mamas and Papasia Hollywood Bowlissa. "Oli aivan loistava idea soittaa 'Sgt. Pepperiä' lavalle noustessa", sanoin. "Se tempaisi jengin heti mukaan."