Keittiökuopassa kokemamme kauhu oli vain lujittanut Hudan ja minun välistä sidettä. Hänen lempeytensä ja uskollisuutensa antoivat
minulle myöten ystävyydessämme. Tulevien vuosikymmenten vastoinkäymiset toisivat esiin hänen luonnollisen arvokkuutensa ja hiljaisen voimansa, mutta kun olimme lapsia, hänen arkuutensa ja syrjäänvetäytyvän luonteensa takia monet, etenkin aikuiset, pitivät häntä outona.
Leirin vanhat naiset tutkivat aina mielellään Hudan silmiä. ”Tuolla
on se outo pikku tyttö. Tulehan tänne, kultaseni”, he sanoivat. Ja hän seisoi kuuliaisesti eikä vastustellut heidän tökkiviä sormiaan ja pahanhajuista hengitystään, kun he katselivat ”jumalallista kosketusta”
hänen silmissään, jotka olivat epätavallinen sekoitus harmaata ja pronssinruskeaa.
Huda oli asunut luonamme kolme vuotta ennen vuoden 1967 sotaa. Ne olivat luultavasti lapsuuteni onnellisimpia aikoja. Neljännestä
kuudennen luokan loppuun saakka me kävelimme joka päivä koulumatkat käsikkäin. Etsimme puita, joihin voimme kiivetä ilman,
että kukaan näki meidän käyttäytyvän poikien lailla. Keräsimme
ötököitä ja leikimme mielikuvitusleikkejä rakentamassamme
leikkimökissä. Ystävyytemme pyhitti Warda, yksikätinen nukke, jonka
pelastimme jätekasasta al-Tayban läheltä. Leikkimökkimme oli koti, jonka rakensimme Wardalle. Sen seinät oli rakennettu kivistä, ja se sijaitsi kolmannen oliivipuun juurella kahden setripuun takana Bartaahan johtavan polun varrella. Kävimme siellä miltei joka päivä hoitamassa Wardaa, ja leirin muiden tyttöjen keskuuteen levisi tieto, että Hudasta
ja minusta oli tullut ylpeitä vanhempia. Vauvamme oli vammautunut israelilaisen ammuttua siltä käden, ja se pissasi ja itki oikeita kyyneliä. Ei aikaakaan, kun Jeninistä tuli joukoittain uteliaita pikkutyttöjä vierailulle ”Warda-talolle” Bartaan lähelle. Ja kuten tapana
oli, he toivat makeisia. Joskus tee- ja leivoskutsumme kestivät iltahämärään
asti Wardan kiertäessä lepertelevän äidin sylistä toiseen.
Syy Hudan meillä asumiseen oli hänen isänsä. Tämä oli hirveä mies, joka hakkasi Hudaa, ja kun Huda oli kahdeksan, tapahtui Se. Hudan isä teki Sen hänelle. Olisi ollut anteeksiantamaton petos sanoa sana ääneen. Kun Se oli tapahtunut ensimmäisen ja ainoan kerran, Huda tunnusti sen minulle, aivan kuin Se olisi ollut hänen häpeänsä, ja hän antoi minulle luvan kertoa baballe. Huoli tiivistyi baban katseessa, kun kerroin raskaan salaisuuden, jota en täysin ymmärtänyt. Baba käski tiukasti minun kunnioittaa Hudan luottamusta ja olla levittelemättä tietoa. Jos ihmiset olisivat saaneet tietää, se olisi ollut fadiha. Sellaisella
tytön neitsyyteen liittyvällä skandaalilla oli kulttuurissamme vakavat
seuraukset. Isäni ei halunnut tehdä Hudan tuskasta julkista vaan ryhtyi ammo Darwišin ja Hajj Salimin kanssa suunnittelemaan salaa Hudan isän ajamista pois leiristä. Baba ei paljastanut syytä kummallekaan
salaliittolaiselleen, eivätkä he vaatineet selitystä. Isällä nimittäin oli luonnollista auktoriteettia, joka herätti lojaaliutta kaikissa, jotka hänet
tunsivat. Kolmikko meni ensin Farisin, Hudan isoveljen, puheille. Nöyryytetty Faris kohdisti raivonsa heikoimpaan kohteeseen, Huda-siskoonsa. Baba sai kuitenkin Hudan luoksemme asumaan. Mikään ei olisi voinut tehdä minua ja Hudaa onnellisemmiksi.
Emme nähneet Hudan isää enää sen jälkeen. Huhuttiin, että hän
oli mennyt Israelin puolelle ja antoi tietoja niistä jeniniläisistä, jotka yrittivät organisoida vastarintaa. Ehkä se oli jonkin aikaa tottakin, mutta ei enää sodan jälkeen. En olisi tunnistanut hänen kottikärryissä
viruvaa ruumistaan, ellen olisi nähnyt hänen nelisormista kättään, joka roikkui laidan yli. En koskaan kertonut näkemästäni Hudalle.
”Onko veljesi noiden joukossa?” Huda kysyi haravoidessaan alapuolella
olevaa väkeä katseellaan.
”On. Onko Faris?”
”On. Hän on alasti.”
”Yusufkin on alasti.”
”Miksi he ovat alasti?” kysymys poltteli välillämme.
”Heidän vaatteensa on varmaan varastettu”, minä lopulta sanoin.
Näin alapuolella maman päälaen naapurissamme asuvan Umm Abdallahin vieressä. Hän oli Samiran, Faruqin ja Abdallahin leskiäiti ja maman läheisin ystävä. He laittoivat ruokaa ja neuloivat usein yhdessä.
Nyt he odottivat yhdessä poikiaan.
”Tuolla on teidän äiti.” Hudan ärsyttävä tapa todeta itsestäänselvyys.
”Tiedän.”
”Hänellä on silkkihuivinsa.”
”Tiedän.”
”Hän on Umm Abdallahin kanssa.”
Halusin huutaa hänelle, mutta tiesin, että olisi ollut julmaa olla hänelle niin tyly kaiken sen jälkeen, mitä hän oli joutunut kokemaan. Olin niin nuori ja typerä, etten osannut arvostaa Hudan hienotunteisuutta
vaan annoin sen ärsyttää. Toivon, että olisin ollut hänelle yhtä hyvä ystävä kuin hän oli minulle.
Seisoimme edelleen katolla, ja Huda kysyi: ”Onko Faruqkin tulossa?”
En vastannut. En nähnyt babaa lähestyvien miesten joukossa.
”Onkohan hänkin alasti?” Hän katsoi jalkoihinsa, sitten taivaalle, ja vastasi itselleen: ”Luultavasti. He ovat kaikki alasti.”
Lamya, tyttö, jonka voltteja kadehdin ja joka oli usein nähty vieras Warda-talolla, kiipesi luoksemme. ”Miksi he ovat alasti?” hän kysyi.
Huda vastasi: ”Juutalaiset varastivat heidän vaatteensa…”
Minua alkoi ahdistaa. Aurinko oli noussut jo kokonaan. Taas yksi aamunkoitto ilman babaa teki ilman raskaaksi hirveästä todellisuudesta,
ja minun oli vaikea hengittää. Baban sodanjälkeisestä poissaolosta
oli kasvanut yhtä iso kuin valtameri ja kaikki sen kalat. Yhtä iso kuin taivas ja maa lintuineen ja puineen. Tuska sydämessäni oli yhtä iso kuin maailmankaikkeus ja kaikki planeetat.
Sota muutti meitä, mamaa kaikkein eniten. Se kuihdutti hänet. Hänen olemuksensa kuidut purkautuivat, niin että hänen ruumiistaan
tuli pelkkä kuori, jonka usein täyttivät hallusinaatiot. Miehityksen
alkamisen ja veljeni ja isäni katoamisen jälkeen mama tuskin nousi rukousmatoltaan. Hänellä ei ollut ruokahalua, ja hän kieltäytyi
jopa hyväntekeväisyysjärjestön toimittamista mitättömistä annoksista. Hänen puuvillavaatteensa tummui ja löyhkäsi hänen pesemättömälle iholleen, ja hänen hengityksensä happani. Hän haisi käyneeltä kurjuudelta. Hänen huulensa kovettuivat halkeamaverkostoksi
ja hänen ruumiinsa kutistui hänen rukoillessaan. Ja rukoillessaan. Ja sitä mukaa kuin hänen ruumiinsa menetti massaa, näin hänen katseensa tyhjenevän paljastaen mielen, joka siitä lähtien hiljalleen menetti otteensa todellisuudesta.
Maman sodanaikaista urheutta käytettiin myöhemmin esimerkkinä
fellahan mielenlujuuden olennaisesta piirteestä. Hän kieltäytyi
pakenemasta. Hänet oli työnnetty maaltaan kerran, silloin kun Ismail
katosi, ja hän oli päättänyt, ettei antaisi sen tapahtua toiste. Kaikki myönsivät, että kun tosi oli kyseessä, mama osoittautui todella
rohkeaksi. ”Kyllähän moni meistä uhosi, mutta me juoksimme henkemme edestä, kun taas Umm Yusuf pysyi sanassaan. Hän sanoi, ettei antaisi juutalaisten viedä sitä ainoaa kotia jonka hänen tyttärensä
tunsi”, äidistä sanottiin sodan jälkeen.
Mama oli jäänyt minun vuokseni. Ja minä olin jättänyt hänet yksin mennäkseni sisar Mariannen mukaan. En ole koskaan antanut sitä itselleni anteeksi.
Muistan Yusufin paluun päivänä, jolloin tunsin suurta kiintymystä
mamaa kohtaan. Hänellä oli vielä silloin selkeitäkin hetkiä, mutta hänen mielenlaatunsa oli pehmennyt, ankaruus kenties jäänyt houreiden
alle. Sinä päivänä näin hänet äitiyden eheyttämänä, pirstoutuneen
elämän ja särkyneen sielun haavat hetkellisesti parantuneina. Näin hänet naisena, joka oli asettanut henkensä alttiiksi suojellakseen minua siltä, minkä itse oli joutunut kestämään. Hänen liikkeensä olivat aitoja, samoin hänen kyyneleensä. Se oli kuitenkin vain ohimenevää,
sillä hän oli jo alkanut menettää järkeään. Jos olisin voinut, olisin tarttunut noihin hauraisiin hetkiin paljain käsin ja pannut ne säilöön johonkin turvalliseen paikkaan.
”Allahu akbar!” hän huudahti, kun kerroin hänelle Yusufin olevan
elossa. Hänen kasvojaan juovittivat harvinaiset kyyneleet, kun hän liittyi Umm Abdallahin seuraan väkijoukkoon, joka tungeksi kohti leirin laitaa pyrkien niin liki lähestyviä poikia ja miehiä kuin mahdollista. Olimme yhä sotilaiden valvonnan alaisina emmekä saaneet
astua turvapaikkoina pitämiemme rakennusten ulkopuolelle. Uutinen miesten paluusta vei kuitenkin voiton ihmisten pelosta, ja he tulivat kujille kenties tuntien olonsa turvallisemmaksi suuressa joukossa tai kenties unohtaen riskien olemassaolon. Sotilaat eivät kai vain tienneet, mitä tehdä.
”Allahu akbar”, uudestaan ja uudestaan. Kymmeniä, satoja kertoja.
Ihmisten kerääntyessä yhteen ”Allahu akbar” -huutojen kakofonia jäsentyi yhdeksi mahtavaksi, rytmikkääksi hokemaksi. Väkijoukossa oli vähän miehiä. Vain hyvin vanhat ja hyvin nuoret oli säästetty. Näin seisomapaikaltani huivein peitettyjen päiden meren. Äidit, sisaret,
tyttäret ja vaimot itkivät ja huusivat yhteen ääneen odottaen, mitä kohtalo heille toisi neljänkymmenen päivän jälkeen.
Kun Yusuf viimein oli Jeninin laidalla, koko leiri, tuhannet ihmiset,
hyppi ja huusi ”Allahu akbar”. Hän kantoi nyytissä ilmeisesti ylimääräisiä
vaatteita, joita pojille oli annettu matkan varrella ihmisten
saatua tietää, että heidät oli riisuttu alasti.
Paikalle ajoi sotilaita, jotka alkoivat ampua ilmaan. Viisi naapurustomme
poikaa kaatui maahan ja väkijoukko hajaantui enimmäkseen
meidän talomme lähellä oleville kujille. Lamya ja muut tytöt olivat silloin jo lähteneet, ja kun ammunta alkoi, Huda ja minä hyppäsimme ikkunasta ulkoneman yli autioon asumukseen, joka oli osittain pommitettu.
Näin Yusufin kaukaa. Hänellä oli liian pienet ruskeat housut ja röyhelöinen vihreä paita, ensimmäinen vaatekappale, jonka joku oli ojentanut hänelle hänen alastomuutensa peitoksi. Baba ei ollut miesten
joukossa, enkä voinut olla itkemättä kyyristellessäni siinä osittain
pommitetun talon ikkunalla Hudan vieressä, molemmat sikiöasennossa
niin kuin keittiökuopassa, molemmat tähyillen alas kujalle pakkautuneiden, hämmentyneiden ihmisten yli.
Alun euforia viileni heinäkuun auringon alla, kun pojat saapuivat lähemmäs ja näimme heidän ruumiissaan olevat arvet ja tuoreet jäljet, luonnon suorapuheisen todistuksen säännöllisistä pahoinpitelyistä.
Yusuf oli ollut poissa vain neljäkymmentä päivää, mutta hän näytti
vanhentuneen kymmenen vuotta. Hän oli laihtunut, ja nähdessäni hänet sellaisena tunsin sydämessäni hirveää tuskaa.
Abulhawa, Susan Jeninin aamut
Palestiinalaisten "Leijapoika”– upea romaani palestiinalaissuvun vaiheista.
Jeninin aamut kertoo palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin juurista ja historiasta yhden palestiinalaissuvun kautta. Päähenkilöksi kohoaa jeniniläisellä pakolaisleirillä syntynyt Amal. Hänen veljensä Ismael on kadonnut palestiinalaisten pakkosiirron aikana eikä Amalin äiti koskaan toivu lapsensa menettämisestä. Amal kasvaa kuitenkin yhteisön tukemana ja isänsä rakastamana. Aikuistuttuaan Amal löytää uudelleen veljensä, joka tunnistetaan pojan kasvoihin vauvana tulleesta arvesta. Israelilaisen sotilaan perhe on kasvattanut Ismaelin juutalaisena Davidina.
Jeninin aamut on harvinainen elämys: lukija pääsee kokemaan monimutkaisen konfliktin synnyn ja kehityksen sisältäpäin. Ystävyys ja rakkaus tuovat toivoa traagisten tapahtumien keskelle.
Susan Abulhawa (s. 1970) syntyi palestiinalaisten pakolaisten perheeseen ja asui monissa maissa ennen kuin asettui Yhdysvaltoihin. Jeninin aamut on hänen esikoisromaaninsa, jonka oikeudet on myyty laatukustantamoille ympäri maailman. Abulhawa on kutsuttu vierailulle Suomeen marraskuussa 2010.
Helsingin Sanomat 11.1.2011: "Abulhawan mustavalkoinen maailma on äärimmilleen latautunut, täynnä voimakkaita tunnetiloja ja sisältää vähän kerronnallisia yllätyksiä."
"Lukukokemus on parhaimmillaan, kun se tuottaa aitoja, voimakkaita tunteita. Susan Abulhawan Jeninin aamut on tällainen tunnekokemus ja samalla vavahduttava matka Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin juurille. Teoksen luettuaan herää raivokas halu ottaa asioista selvää ja tutustua tuon kyynelmeriä imeneen maankamaran historiaan." -Siru Valleala, Kiiltomato Lue koko kirja-arvostelu tästä!
"Jeninin aamut on harvinainen kirja, sillä se katsoo suvun kohtaloita pääasiassa palestiinalaisten näkökulmasta, mutta onnistuu silti kurkistamaan myös Israelin puolelle. (...) Abulhawan kirja on omiaan virkistämään muistia siitä, kuinka kaikki alkoi, mitä tapahtui esimerkiksi Shatilan pakolaisleirissä ja miltä mahtaa tuntua ihmisistä, jotka yhä odottavat kotimaata ja rauhaa. (...) Jos Jeninin aamut ei herätä lukijassa myötätuntoa palestiinalaisten kohtalon edessä, en ymmärrä, mikä sen tekee."
YLE.fi Kulttuuriuutiset 11.11.2010: "Palestiinalaiskirjailija uskoo sittenkin tulevaisuuteen"
Maailman kuvalehti 8.11.2010: "Aamut katastrofin jälkeen"
Kirjastossa suhisee -blogi 1.11.2010: "Kuun suhistessa taivaalla anelin yötä yllättämään minut ikiomalla unelmalla."
"Jeninin aamut seuraa al-Hijan perheen elämää neljän sukupolven ajan. Samalla se valottaa palestiinalaisten menneisyyttä ja lähihistoriaa. Se näyttää juutalaisvaltion luomisen toisen puolen. Sen, millainen sorto, viha ja loppumaton kostonkierre Lähi-idässä vallitsee. Romaani on selkeä kannanotto palestiinalaisten puolesta. (...) Romaani kannattaa lukea. Sen jälkeen ymmärtää ehkä hieman enemmän." – Tuija Yli-Lonttinen, Kainuun Sanomat
"Jeninin aamut on surullinen ja järkyttävä romaani, koska se on täynnä sotaa, kuolemaa ja vääryyttä. Niin on ollut myös Palestiinan kansan historia viimeisten runsaan 60 vuoden aikana: karkotuksia omista kodeista miehittäjien tieltä, siviilien surmaamista ja kiduttamista mitä pienimmistä syistä, organisoituja verilöylyjä, terroria ja koston kierrettä. Mutta kaikesta huolimatta romaani on myö täynnä suurta rakkautta ja onnea, joka tosin osoittautuu hyvin epävarmaksi ja haavoittuvaksi. (...) Kansakunnan historian kuvauksena Jeninin aamut tuo mieleen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Kumpikin kuvaa yhden perheen ja kylän elämää historian myrskyissä. Tosin Jeninin aamuissa Ein Hodin kylästä joudutaan jo varhaisessa vaiheessa pakolaisleirille. Jeninin aamut on romaanina Pohjantähteä paljon suppeampi, mutta valaisee silti erinomaisesti ja koskettavasti Palestiinan kansan lähihistoriaa, kuten Pohjantähti Suomen historian tiettyjä vaiheita." – Elias Krohn, Kansan Uutiset Viikkolehti
"Kirja alkaa lopusta: Amal tuntee rynnäkkökiväärin piipun painon otsallaan ja ihmettelee ajatuksiaan elämän ja kuoleman välivyöhykkeellä. Jeninin aamut on runollinen, julma, satuttava ja ymmärrettävän yksipuolinen kertomus tapahtumista, joiden todelliset syyt ovat monelta unohtuneet. Se kertoo lempeällä tavalla, miten monin eri tavoin ihmistä voidaan kiduttaa ennen tappamista, sekä siitä, miten sattumanvaraisesti kuolema valitsee uhrinsa sodassa." – Kirsti Vuorela, Länsi-Savo
"Jeninin aamuja lukiessa itkettää monta kertaa. (...) Abulhawa on halunnut kuvata Lähi-Idän konfliktia palestiinalaisten näkökulmasta kaunokirjallisin keinoin. Sellaisena romaani on arvokas, järkyttäväkin puheenvuoro yhdestä aikamme pitkäkestoisimmasta ihmisoikeuskriisistä." – Silja Ylitalo, Maailman Kuvalehti
”Abulhawa pyrkii eläytymään kaikkien osapuolten elämään ja kertoo liikuttavan ja tärkeän tarinan, joka onnistuu sekä kirjallisuutena että yhteiskunnallisena kommentaarina.” – Publishers Weekly
Kirjastossa suhisee: "Niin kaunis, niin surullinen. Ahdistava, ihana romaani. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnemylläkkää minkä romaani sai minussa aikaan."
SK: Susan Abulhawa vieraili Suomessa 9.–11.11.2010
Sivistys 7.9.2010: "Syksyn uudet kirjaihanuudet"
Lue Kaiken voi lukea -blogin kirja-arvostelu
Lue Järjellä ja tunteella -blogin kirja-arvostelu
Lue Kuuttaren lukupäiväkirja -blogin kirja-arvostelu
"Vahvasti poliittinen teos, mutta samalla myös erinomaista kaunokirjallisuutta. Rakenne on sopivan monipuolinen muttei keinotekoisen haastava. Aihe on liikuttava ja sitä käsitellään koskettavasti, ihmisen kokoisesti. " Lue koko Booking it some more -blogin kirja-arvostelu tästä!




Luin kirjas äskettäin.
Kirja kaikkine kauheuksineen
Kirja kaikkine kauheuksineen oli kaunista luettavaa, kuin runoa olisi lukenut. Vaikuttava, upea teos. Tuntui uskomattomalta, että sellaista todellisuudessa on voinut tapahtua.
Luin juuri tämän suurenmoisen
Luin juuri tämän suurenmoisen teoksen. Todella vaikuttava, ajatuksia ja kysymyksiä herättävä romaani.
It is perfect that people can