Juutalaisten kansanmurhan annettiin tapahtua. Kukaan ei yrittänyt keskeyttää sitä, kukaan ei halunnut yrittää. Kun välitin Varsovan getosta lähetetyn viestin Lontooseen ja sitten Washingtoniin, minua ei uskottu. Kukaan ei uskonut minua, koska kukaan ei halunnut uskoa. Näen vieläkin kaikkien niiden kasvot, joille puhuin; muistan tarkalleen heidän vaivautuneisuutensa. Tein sitä vuodesta 1942. Olivatko he yhtä vaivautuneita kolme vuotta myöhemmin, kun kuolemanleirit paljastuivat?
Heitä ei vaivannut julistaa itseään voittajiksi eikä tehdä voitosta ”vapaan maailman” voittoa. Miten maailma,
joka on antanut juutalaisten kansanmurhan tapahtua, voi väittää itseään vapaaksi? Miten se voi väittää voittaneensa yhtään mitään? Vuonna 1945 ei ollut voittajia,
oli vain rikostovereita ja valehtelijoita. Kun kerroin englantilaisille, että Puolassa tuhottiin juutalaisia, kun toistin loppumattomiin samaa asiaa amerikkalaisille, minulle tokaistiin vastaukseksi että se on mahdotonta, että kenelläkään ei ole valtaa sellaiseen, että koko ajatuskin,
että maan päältä pyyhkäistäisiin miljoonia ihmisiä, oli mahdoton. Itse Rooseveltkin hämmästeli sitä minulle, ja hänen hämmästyksensä oli pelkkää valetta. Kaikki tiesivät sen mutta olivat kuin eivät tietäisi. He teeskentelivät tietämättömyyttä, koska tietämättömyys oli heille kannattavaa;
tällainen huijaaminen oli heidän etujensa mukaista. Mutta tiedustelupalvelut olivat tehneet työnsä, asia oli tiedossa, ja kaikki ne, jotka väittivät, etteivät tienneet,
työskentelivät jo valheen hyväksi. Olen lukenut kaiken,mitä tästä aiheesta on kirjoitettu sodan jälkeen. Englantilaiset olivat asiasta perillä, samoin amerikkalaiset. He olivat asiasta täysin tietoisia, mutta eivät kuitenkaan yrittäneet pysäyttää Euroopan juutalaisten kansanmurhaa. Ehkä heidän mielestään sitä ei yksinkertaisesti pitänytkään voida pysäyttää; ehkä Euroopan juutalaisia ei pitänytkään
voida pelastaa. Joka tapauksessa joukkotuho toteutettiin niin helposti juuri sen ansiosta, että liittoutuneet
olivat kuin eivät tietäisi mitään. Siksi lähtiessäni Rooseveltin luota 28. heinäkuuta 1943 tiesin, että kaikki oli menetetty: natsit murhaisivat Euroopan juutalaiset yhden toisensa jälkeen rikostovereinaan englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka antoivat niin tapahtua. Vapaussodan sankareiden aukiolla lähellä Valkoista taloa istuuduin eräälle penkille, ja siellä, laakeripuiden tuoksussa, ympärilläni
komeat setrit ja akasiapensaat, minä vietin monta tuntia ja katselin, kun maailma luhistui. Ymmärsin, ettei enää koskaan olisi mahdollista kolkuttaa ”maailman omaatuntoa”, niin kuin Varsovan geton kaksi miestä olivat
minulta pyytäneet; ymmärsin, että edes sellaista käsitettä
kuin ”maailman omatunto” ei enää olisi olemassa. Kaikki se oli lopussa, maailma oli astumassa aikakauteen,
jossa tuhoa ei enää estäisi mikään, koska sen vastustaminen ei olisi tuottoisaa kenellekään. Niinpä tuho vain jatkuisi jatkumistaan yhä näkyvämmin ja näkyvämmin eikä mikään enää rajoittaisi sitä; eikä olisi enää mitään hyvää, joka asettuisi pahan tielle, olisi vain pahaa – kaikkialla. Roosevelt oli puhunut minulle jostakin suurenmoisesta tulevaisuudesta, jossa sovinnon tehnyt ihmiskunta tekisi uuden sodan syttymisen mahdottomaksi ja hävittäisi koko sodan ideankin. Mutta kuten kaikki ne, jota tuolloin
olivat niin kärkkäitä suunnittelemaan sodan jälkeistä aikaa, vaikka sota oli repivästi läsnä joka päivä, niin Rooseveltkin halusi ennen kaikkea välttyä likaamasta itseään. Ja istuessani auringon laskiessa siinä Vapaussodan sankareiden aukion penkillä minä halusin vain oksentaa. Ylenantaminen
oli pelastanut henkeni useita kertoja, mutta tällä kertaa se ei tullut avukseni. Istuin penkillä tuntikausia
kääriytyneenä sotilasmantteliin, joka oli New Yorkin lentokentälle saapuessani pantu harteilleni niin kuin loimi voittajahevoselle. Ja valojen syttyessä Valkoisen talon ikkunoihin minä ymmärsin, että pelastusta ei tulisi, sitä ei tulisi enää koskaan, että pelastuksen ideakin oli kuollut. Ja kun Varsovan kansannousu puhkesi vuotta myöhemmin, puolalaiset uskoivat viimeiseen hetkeen asti, että englantilaiset, amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset tulisivat pelastamaan heidät. Mutta 28. heinäkuuta 1943 minä sain tietää, että he eivät tekisi mitään. Siitä myöhäisestä iltapäivästä lähtien minä tiesin, että Varsova jätettäisiin yksin, aivan kuten Puola oli jätetty yksin syyskuussa 1939 ja aivan kuten Puolan, Saksan, Alankomaiden,
Ranskan, Belgian, Norjan, Kreikan, Italian, Kroatian,
Bulgarian, Itävallan, Unkarin, Romanian ja Tšekkoslovakian juutalaiset oli jätetty yksin. Yhtäällä oli kansanmurha, toisaalla yksin jättäminen – mitään toivoa ei ollut. Siinä oli tulevan maailman ohjelma ja sen maailman me tosiaan saimme: me kaikki jäimme yksin ja yksin me olemme edelleen. Siitä syystä minun kävi täysin mahdottomaksi saada unta: heinäkuun 28:nnesta 1943 eli yli viiteenkymmeneen vuoteen en ole pystynyt nukkumaan. Minun on mahdoton nukkua, koska öisin kuulen Varsovan
geton kahden miehen äänet; joka yö kuulen heidän viestinsä, se kaikuu päässäni. Sitä viestiä ei kukaan halunnut
kuulla ja siksi se yhä vielä, viidenkymmenen vuoden jälkeenkin, täyttää minun yöni. On piinaavaa elää viestin kanssa, joka ei ole koskaan välittynyt eteenpäin, siitä voi tulla hulluksi. Mutta unettomat yöni avaavat oven tuolle viestille, ne ottavat sen vastaan. Olen viettänyt yli puolet elämästäni ajattelemalla Puolaa, Varsovan gettoa, kahta miestä, jotka sälyttivät minulle viestin, jota kukaan ei halunnut kuulla. Olen viettänyt yöni ajattelemalla noita kahta miestä ja kaikkia niitä ihmisiä, joita he edustivat, viestiä, joka jatkoi elämäänsä minussa, vaikka nuo ihmiset olivat kuolleet kansanmurhan uhreina; tällä tavalla alkoivat unettomat yöni. Kun on kerran elämässään ollut viestin kantajana, sitä on aina. Sillä hetkellä, kun sulkee silmänsä, sillä nimenomaisella hetkellä, jolloin näkyvä maailma katoaa, jolloin ihminen on käytettävissä, heidän virkkeensä nousevat mieleeni. Silloin yö ja päivä sekoittuvat, jokaisena hetkenä illasta tulee aamu ja virkkeet käyttävät sitä hyväkseen. Ääni värähtelee hiukan, se on kuin pieni liekki. Sen olemassaoloon tuskin uskoo, sitä on vaikea hahmottaa, mutta se elää silti, ja kun se pääsee vauhtiin, se alkaa välkkyä, samaan aikaan arasti ja nopeasti, mutta vastaansanomattomasti, vaikka se mahtuisi läpi neulansilmästä. Tunnistan siitä välittömästi Varsovan geton kahden miehen äänet: kuten käy kaikille viestinviejille, minusta itsestäni on tullut viesti. En ole yhtenäkään elämäni päivänä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Varsovan geton viestiä, koko elämäni olen ajatellut vain sitä ja jos olen kuvitellut ajattelevani jotain muuta, ajatuksissani on silti ollut Varsovan viesti. Olen näin pakostakin ymmärtänyt, että viestissä oli jotakin, mitä oli mahdotonta välittää eteenpäin, jotakin, mitä ei voinut kuulla ja mikä ei ehkä koskaan tulisi kuulluksi. Joskus ajattelen, että sanomaani oli mahdotonta kuulla: eihän kukaan pysty kuulemaan viestiä, joka kertoo, että osaa ihmiskunnasta ollaan murhaamassa tällä tavalla, ja silti kaikki tietävät sen. Kaikki tietävät, että yksi osa maailmaa murhaa toista, ja silti sitä on mahdotonta saada kuulluksi. Ja silloin kun vein Varsovan geton viestiä Amerikkaan, Varsovan gettoa ei enää ollut. Silloin kun vein viestiä liittoutuneille,
sen antaneet ihmiset olivat jo kuolleet. Onkohan aina ollut liian myöhäistä?