Loppuilta kului epävarmuuden ja itsesyytösten sumussa. Edie makasi vuoteellaan yksin ja unettomana kevätyön kirkkaassa valossa. Jossain vaiheessa hänen oli täytynyt ajautua uneen, sillä Sammyn ääni kiskaisi hänet taas hereille.
”Hei Edie. Nouse ylös. Nouse!” Mies seisoi huoneessa ulkovaatteet päällään. Joe oli palannut. Hän oli lääkintäasemalla.
Edie työnsi peitteen syrjään ja ponkaisi vuoteesta, hän tiedosti olevansa alasti mutta ei välittänyt, kiskoi vain vaatteet nopeasti päälleen.

Heidän harppoessaan kohti sairaalarakennusta Sammy selitti, että Joe oli pöllähtänyt hänen talolleen tuntia aikaisemmin. Joe oli kadottanut Taylorin lumimyrskyssä, ja sitten moottorikelkka oli hajonnut, joten poika oli hiihtänyt koko matkan takaisin Craigilta. Matka oli kestänyt kaksi päivää ja yön. Joe oli heikko ja ahdistunut ja kärsi hypotermiasta, joten poika ei ollut puhunut kovinkaan järkeviä.
Siitä vähästä, mitä Sammy oli saanut selvää, saattoi päätellä, että Joe ja Taylor olivat menneet tutkimaan erillisiä kiviröykkiöitä. Joe oli ollut ylempänä tundralla, kun lumimyrsky yllätti heidät. Taylor oli alempana. Joen onnistui päästä valkeanaan tuiskuavan lumipyryn läpi takaisin rannalle ennalta sovittuun tapaamispaikkaan, mutta näkyvyys oli surkea eikä hän havainnut merkkiäkään kumppanistaan. Uusi lumi peitti hänen omatkin jälkensä hetkessä, joten ei ollut mitään järkeä yrittää etsiä jalanjälkiä. Hän oli yrittänyt soittaa kotiin mutta ei ollut saanut satelliittipuhelinta toimimaan.

Joe oli jaaritellut ja toistanut itseään, Sammy selitti. Poika oli sanonut nähneensä esi-isänsä Welatokin kävelevän lumen halki häntä kohti, mutta kun hän oli päässyt lähemmäs, Welatok oli muuttunut karhuksi ja juossut pois. Yhdessä vaiheessa, Joe oli sanonut, pilvet olivat siirtyneet ja hän oli nähnyt vihreän lentokoneen. Hän oli huutanut ja heiluttanut käsiään, ja lentokone oli pudottanut korkeutta ja tullut lähelle, mutta sitten aivan yhtä äkkiä se oli kaartanut takaisin pilviin. Hän oli mennyt takaisin rakentamaansa tilapäissuojaan vakuuttuneena siitä, että kone kaartaisi takaisin, että se etsi laskeutumispaikkaa, mutta kun hän meni uudestaan ulos, hän tajusi, että hänen lentokoneeksi luulemansa olikin ollut vastapäisistä kallioista kohoava kieleke, ja ääni, jota hän oli luullut moottorin jyrinäksi, vain tuulen jyly. Joe oli ymmärtänyt olevansa menettämässä rationaalisen ajattelukykynsä ja oli päättänyt palata takaisin Autisaqiin ennen kuin hypotermia saisi hänet menettämään loputkin järjestään. Silloin hän oli havainnut, ettei moottorikelkka käynnistynyt. Matka suksilla oli vienyt niin kauan, että hän pelkäsi Taylorin olevan jo kuollut.

He saapuivat lääkintäasemalle ja kipusivat portaat ylös. Robert Patma odotti heitä heti oven sisäpuolella.
”Kävin juuri herättämässä pormestarin”, Robert sanoi. ”Simeonie on jo puhunut ylikonstaapeli Palliserin kanssa. Hän lähettää pelastuskoneen.”
”Antakaa minun nähdä hänet”, Edie sanoi.
Joe lepäsi syvässä unessa sairaalasängyssä loisteputkien alla mustat hiukset otsalla, suu hieman auki. Pakkanen oli purrut hänen nenänsä harmahtavaksi, mutta paleltuma ei näyttänyt hälyttävältä.
”Sammy varmaan kertoi jo sinulle, ettemme saaneet paljoakaan selvää Joen puheesta.” Robert kääntyi Edien puoleen. ”Poika paranee kyllä. Olen antanut hänelle unilääkettä. Laitamme hänet yhteen tarkkailuhuoneista.”
91
Jään muisti
Edie tunsi itsensä yhtäkkiä äärimmäisen rauhalliseksi. ”Ei. Minä haluan, että hän saa herätä omassa vuoteessaan. Minun talossani.”
Sammy ja Robert vaihtoivat katseita. Sammy kohautti olkiaan.
Sairaanhoitaja kohotti kulmakarvojaan. ”Minusta se ei ole oikein hyvä ajatus. Hänen tilaansa täytyy tarkkailla.”
Edie katsoi sairaanhoitajaa anovasti sanomatta sanaakaan. Hänen piti opettaa aamulla, mutta hän voisi palata takaisin vahtimaan poikaa varhain iltapäivällä.
”Kyllä se onnistuu”, Sammy viimein sanoi. ”Minä voin olla hänen kanssaan sillä aikaa, kun hänen äitipuolensa on koulussa.”
Edie väläytti Sammylle kiitoshymyn.
Robert hymyili väkinäisesti ja sanoi: ”No, hyvä on, jos kerran täytyy.”
Vasta kun Edie oli täyttänyt koulun vaatimat rekisterit myöhemmin sinä aamuna, hän tajusi, ettei ollut merkinnyt lainkaan oppilaiden läsnäoloja. Lounasaikaan hän mietti, kävisikö kotona katsomassa Joea mutta päätti sitten jättää sen koulupäivän päätteeksi. Jos Joe nukkui, hän ei halunnut herättää poikaa, ja jos oli valveilla, hän ei halunnut pojan näkevän, kuinka huolissaan hän oli. Ensimmäinen kohtaaminen tulisi olemaan vaikea, Edie tiesi sen. Joe soimaisi itseään Taylorin katoamisesta, ja hän soimaisi itseään siitä, että oli päästänyt Joen ja Taylorin yhdessä maastoon.
Iltapäivä mateli eteenpäin, ja kun kello viimein soi koulupäivän päättymisen merkiksi, kahdentoista tunnin takaiset tapahtumat tuntuivat jo utuisilta ja hieman epätodellisilta. Edie meni lukitsemaan kaappinsa, pakkasi reppunsa ja käveli kauppaan. Hän aikoi viedä Joelle tämän erityistä herkkua, jauhettua karibunlihaa, ja pakkauksen pojan lempijuomaa, mandariininmakuista Tangia.
Kun Edie ehti kotinsa lumieteiseen, hän huhusi pehmeästi mutta ei saanut vastausta. Hän potkaisi pois talvisaappaat ja pohti, olisiko sittenkin pitänyt käyttää pari dollaria enemmän ja ostaa kylkipaloja jauhelihan sijasta.

Lattialla sohvan vieressä lojui pari tyhjää tölkkiä. Ilma oli tunkkaista ja luonnottoman pysähtynyttä. Hän tunsi pienen ärtymyksen puraisun, Sammy oli lähtenyt talosta.
Joen huoneen ovi oli kiinni, poika todennäköisesti nukkui yhä. Edie kuunteli mutta ei kuullut mitään paitsi talon etuosan muovikatteen narahduksen auringon sitä lämmittäessä ja jauhelihapaketin rapinan omissa sormissaan.
Hän laski ostokset keittiön työtasolle ja huomasi veren hajun leijuvan ilmassa, joten hän nappasi jauhelihan, laittoi sen jääkaappiin ja palasi olohuoneeseen. Haju seurasi häntä. Yhtäkkiä Edie tunsi sisällään kaamean iskun, kamalan nyrjähdyksen. Haju ei tullut keittiöstä. Se tuli Joen huoneesta.
Ovi antoi periksi käden alla. Sisällä ikkunaverhot olivat kiinni ja vei hetken tottua hämärään. Joen Xbox lojui lattialla, ja sen vieressä oli puolityhjä Dr Pepper -tölkki. Vanhasta tottumuksesta Edie poimi tölkin käteensä asettaakseen sen yöpöydälle, jotta Joe ei potkaisisi sitä nurin vuoteesta noustessaan, mutta samaan aikaan hän tiesi: jokin oli hirvittävällä tavalla vialla.
Joe Inukpuk makasi vuoteella polvet hieman koukussa, kasvot täkin varjostamina. Kun Edie käveli vuodetta kohti, hän tunsi jotain jalkapohjassaan. Hän laski tölkin yöpöydälle, nosti oikean jalkansa ja nyppäisi tabletin jäänteet sukanpohjastaan. Hän kohotti katseensa ja kurotti kättään laskeakseen tabletinmurutkin yöpöydälle. Aika lakkasi olemasta.
Hän tuijotti vuoteessa makaavaa hahmoa ja tiesi, ettei voinut enää viivytellä. Hän veti henkeä ja kiskaisi untuvapeitteen sivuun.
Joen silmät olivat kiinni ja suu roikkui hieman raollaan. Pojan olisi voinut luulla nukkuvan, jos veri ei olisi jo alkanut hyytyä tämän huulille ja leualle ja jos siitä kohdasta, missä iho kosketti tyynyä, pojan kasvot eivät olisi jo alkaneet tummua.

Derek Palliser teki kaikkensa ollakseen kiinnittämättä huomiota hiipivään pahoinvointiin. Lentäminen oli hänelle aina hankalaa, erityisesti pienkoneilla. Aina kun hän lensi, kuten juuri silläkin hetkellä, hän ei voinut olla muistamatta vanhan ystävänsä Lott Palmerin kohtaloa. Lott oli lentänyt Twin Ottereita 60. leveyspiirin pohjoispuolella kaksikymmentäkolme vuotta ja oli sinä aikana tehnyt pakkolaskun kahdesti ja selvinnyt molemmista turmista kertomaan tarinaansa. Kolmannella kerralla hän oli lentänyt aivan pilvirajan alapuolella Cornwallisinsaaren rannikon tuntumassa, kun äkillinen katabaattinen ilmavirta oli syöksynyt alaspäin, napannut koneen ja viskonut sitä tuhat metriä pilvien läpi kohti jäätä. Lott oli onnistunut taistelemaan koneen maahan yhtenä kappaleena. Hän oli hälyttänyt radiolla apua, ja pelastuskone oli lähetetty Resolutesta. Pelastajat olivat ehtineet juuri onnettomuuspaikalle näkemään, kuinka piikkikärkinen salama löi pilvistä ja lähetti Lottin ja hänen koneensa taivasten valtakuntaan. Päästyään laskeutumaan he löysivät vain alumiinikasan, joka liekehti jäähän sulaneessa montussa.