Keskustelunavauskysymykseeni komisarioystäväni vastasi ala-asteella opettajana toimivan Kaisa-vaimon, Emma-tytön ja Joonas-pojan olevan ensimmäistä lomanjälkeistä viikkoa koulussa. Sitten hän kulautti vettä ja murahti:
— Annahan tulla, Jesse. Minkälaisella palveluksella mun tällä kertaa pitää työpaikkani vaarantaa? Montako murhaa ja nyrkkitappelua sulla nyt on luvassa?
Mikäli joku ulkopuolinen olisi salakuunnellut meidän peräloosissa käymäämme sananvaihtoa, olisi hän Suorsan äänensävystä helposti saanut sellaisen käsityksen että kohta on turpiinvetokilpailu edessä. Minä puolestani tunsin hänet jo viidentoista vuoden ajalta ja tiesin hänen tapansa ja luonteensa. Alituisiin avunpyyntöihin kyllästyminen oli seikka, jota hän ei suuremmin jaksanut peitellä, eikä ihme.
Oulun poliisipäällystön ainoan tummapintaisen virkamiehen ura oli monta kertaa ollut katkolla juuri noiden viattomilta kuulostavien yhteistyöehdotusteni vuoksi. Niistä kun oli useammin kuin kerran seurannut kaikenlaisia pulmia, joita jälkikäteen oli lehdistön ohella puitu lähes kaikissa mahdollisissa instansseissa aina käräjäsaleja, sisäasiainministeriötä ja valtioneuvostoa myöten.
— Tuskin tässä suurempia murheita on tiedossa, lohdutin ystävääni, jonka lautanen oli jo melkein tyhjä.
— Yksi neitokainen vain on kadoksissa ja siksi minä tarvitsen pikkuisen taustatietoja päästäkseni etsintöjen alkuun.
Ei sen kummempaa.



