Tekstinäyte

Lähi-idästä on vallalla monia vääriä käsityksiä. Yleisimpiä niistä on uskomus, että konflikti olisi vuosisatoja ellei vuosituhansia vanha. Toinen tavallinen väärinkäsitys on se, että Lähi-idässä käytäisiin uskonsotaa, juutalaisuuden ja islamin välistä taistelua. Voi olla, että jälkimmäisestä väärinkäsityksestä johtuu, että Lähi-idässä on ehkä enemmän kuin missään muussa kansallisessa kiistassa voimakkaita intohimoja muillakin kuin välittömillä osapuolilla. Voisi puhua jonkinlaisesta emotionaalisesta umpisolmusta, johon samalla kietoutuu mystiikkaa, eskatologisia näkyjä ihmiskunnan lopusta, Messiaan paluusta ja Jumalan suunnitelmista viimeisiä aikoja varten. Myös juutalaisten vaiheet, heidän erikoinen asemansa Euroopan historiassa ja heidän kärsimyksensä sekä vähemmistöryhmänä että yksilöinä kytketään usein Lähi-idästä käytävään väittelyyn, jossa näillä hirvittävillä kärsimyksillä sitten harjoitetaan eräänlaista moraalista kiristystä. Se joka arvostelee Israelia, on antisemiitti, unohtaa holokaustin tai ainakin vähättelee sitä, ja niin edelleen.

Kaikkien nationalismien vastenmielisimpiä piirteitä on ihmiskunnan jakaminen yksilöille varattuihin pysyviin kollektiivisiin ominaisuuksiin ja kokonaisuuksiin, joiden päälle lyödään syyllisyyden tai kärsimyksen historiallisesti muuttumaton leima. Hyvin usein nationalismin uhriksi joutuva vähemmistö saattaa hyväksyä sortajiensa perusoletukset ja kehittää puolustuksekseen oman nationalisminsa. Oma vakaa käsitykseni on, että loppujen lopuksi ainoa tehokas keino taistella antisemitismiä, rasismia ja muita taantumuksellisia aatteita vastaan on internationalismi, kosmopoliittisuus, kansainvälinen sosialismi ja solidaarisuus. Se on myös mielestäni ainoa oikea tapa kunnioittaa natsismin ja fasismin uhrien muistoa.