Aloitan keittiönpöydän äärestä. En tiedä miksi, mutta tuntuu että siitä kaikki alkaa.

Istun puolihämärässä ja odotan isää kotiin.

Edessäni pöydällä on jääkiekkopeli.

Odotan että isä tulee, niin että voimme pelata.

Olen yksitoistavuotias. Asun joka toisen viikon äidin luona, joka toisen isän luona.

Tiskialtaassa on likaisia astioita likoamassa. Isä ei tiskaa koskaan. Hän vain jättää astiat likoamaan. Eikä hän pese pyykkiä. Likapyykki lojuu isossa kasassa kylpyhuoneessa. Eikä hän leikkaa nurmikkoa. Voikukat leviävät naapurin tontille. Siitä on valitettu.

Talomme on niin sanottu tirolilaistalo, seitsemänkymmentäluvulla rakennettu. Lattiat muovimattoa ja kokolattiamattoa. Isä osti sen, vaikkei hänellä oikeastaan ollut varaa. Otti ihan liian ison lainan. Hän ei halua asua kerrostalossa. Hän haluaa oman talon. Varsinkin nyt kun hänestä on tullut professori. Hän on matematiikan professori. Lundin yliopistossa.

Minä odotan ja odotan, mutta se ei ole mitenkään tavatonta, olen tottunut odottamaan. Laitan itse ruokani. Porsaankyljyksiä ja Estrella-pippurisipsejä. Ranskalaisia perunoita ja Blå Band -bearnaisekastiketta. Tai otan vain banaanin. Leikkaan ruskeat kohdat pois veitsellä, jonka tiskaan ensin koska laatikossa ei ole yhtään puhdasta. Tai näkkileipää, jossa on margariinia ja Kockensgrillimaustetta päällä. Minä pärjään. Minulla on mikroskooppini, minulla on linnunmunani, minulla on kokeeni, minulla on kirurginveitseni, minulla on kassakaappini, minulla on projektini, minulla on kirjani, minulla on levyni, minulla on ideani, minulla on mielikuvitukseni.

Minulla on oma huone, mutta nukun silti isän kanssa samassa makuuhuoneessa. Meillä on kaksi isoa sänkyä vierekkäin. Joka aamu herätyskello soi tunnin liian aikaisin. Me heräämme ja siirrämme herätystä. Se on vähän niin kuin meidän juttumme. Sama joka aamu. On niin mukava kun saa jatkaa unia.

Joskus soitan isän työpaikalle, ja vaihteessa vastaa aina sama nainen. Hänen nimensä on Berit. Hän kuulostaa kiltiltä ja mukavalta ja turvalliselta. Hän kuulostaa siltä kuin hän välittäisi minusta. Säälisi minua vähän. Poikaa, joka soittaa harva se päivä ja kyselee milloin isä tulee kotiin.

Hänen äänensä perusteella kuvittelen, että hän on oikea kaunotar. Vähän myöhemmin saan tietää, että hän on reilusti ylipainoinen. En voi uskoa sitä todeksi.

Vielä sen jälkeenkin, kun soitan ja kysyn isää, näen edessäni solakan kaunottaren, vähän sellaisen kuin naiset isän Playboy-lehdissä – hän ei luultavasti (tai toivottavasti) tiedä minun tietävän, että hän pitää niitä lehtipinon pohjimmaisena sänkyjen välissä, tiedelehtien ja matkaoppaiden alla. (Puhumme usein paikoista, joihin aiomme matkustaa, mutta toistaiseksi emme ole käyneet missään.)

Näen itseni istumassa siinä.

Keittiönpöydän ääressä.

Pieni poika.

Odottaa isää.

Suomentanut Jonna Joskitt.