Prologi

Kuten kaikki Iranista tuomamme valokuvat, tämäkin oli taipuisa ja paksu kuin nahka. Kuvan reunat olivat repaleiset ja sen halki kulki pitkä valkoinen rasvajuova. Sitä olisi hyvin voinut luulla miksi tahansa vanhaksi valokuvaksi, mutta se oli kaikkea muuta.
Tyttö kuvassa oli äitini Lili ja vaikka hän ei voinut olla siinä neljäätoista vuotta vanhempi, joku oli rajannut hänen silmänsä kajaalilla ja maalannut hänen huulensa huulipunalla niin tummiksi, että ne näyttivät mustilta. Satiinista ommeltu puku puristi miehustaa ja kuroutui tiiviisti vyötärölle. Vartalon ympärille laskeutuva huntu sai olkapäät kääntymään hankalasti eteenpäin. Mies äidin rinnalla ei ollut isäni. En ollut nähnyt miestä koskaan aikaisemmin. Hänellä oli päässään harmaa lierihattu, yllään smokki, ja hänen oikea kätensä hämmästyttävän hienostuneine sormineen kiertyi äitini vyötärölle.
Morsian. Hätkähdin ymmärtäessäni, että äiti oli kerran ollut tuon vieraan miehen morsian.
Lähes yhtä paljon minua hätkähdytti äidin ilme valokuvassa. Silmät tuijottivat kaukaisuuteen ja alahuuli törrötti. Äiti näytti siltä, että seuraavassa kuvassa hän jo itkisi. En ollut koskaan nähnyt ylpeää iranilaista äitiäni sellaisena.
Istuin jähmettyneenä valokuva peukalon ja etusormen välissä enkä kyennyt irrottamaan siitä katsettani. Olin äitini talossa, talossa, johon en ollut koskaan kuvitellut palaavani. Oli myöhäinen iltapäivä viisi viikkoa isäni hautajaisten jälkeen, olin auttamassa äitiä isän tavaroiden lajittelemisessa ja tuo valokuva oli pudonnut kirjenipusta, jonka persiankielistä tekstiä silmäni eivät enää pystyneet seuraamaan. Valokuvaa, joka oli kätketty, unohdettu ja nyt viimein löydetty.
Löytöni olisi saanut iranilaiset luultavasti vain kohauttamaan harteitaan, nostamaan katseensa taivaisiin ja kuittaamaan kuvan sanalla qesmat, kohtalo. Sen sanan kuulin monta kertaa isäni kuolemaa seuranneina päivinä. Qesmat, äitini sanoi, se oli tuonut minut takaisin Kaliforniaan. En ollut nähnyt äitiä lähes vuoteen, kun hän soitti minulle kertoakseen, että isä oli sairaalassa. Minun piti palata kotiin... heti. Lähdin kotoani itärannikolta pakkaamatta edes matkalaukkua. Isä kuoli ennen kuin lentoni laskeutui San Franciscoon, mutta palasin vanhempieni taloon pystymättä vielä vuodattamaan kyyneliä.
Äiti ja minä surimme erillämme, molemmat omalla tavallamme. Lilin ystävät ympäröivät hänet, lohduttivat häntä ja itkivät ja rukoilivat hänen kanssaan päivä toisensa jälkeen. Minä pysyttelin mieluummin yksin. En itkenyt. Viimein kolme päivää hautajaisten jälkeen kyyditsin äitini lentokentälle. Yhdessä katsoimme, kuinka mustanauhaisessa arkussa lepäävä isäni nostettiin lentokoneeseen, joka kuljettaisi hänet valtameren yli Saksaan. Kotiin, jonka hän oli jättänyt, kun muutti kuusikymmentäluvulla Iraniin mennäkseen naimisiin äitini kanssa. Sinä aamuna joulukuinen taivas oli harvinaisen sininen ja lähes pilvetön. ”Qesmat”, äiti kuiskasi kun kone kaarsi pois näköpiiristä, ja silloin minä viimein itkin.
Joskus kauan sitten olimme merkinneet toisillemme koko maailmaa, äitini Lili ja minä. Olimme saumaton kokonaisuus enkä kyennyt edes kuvittelemaan muunlaista maailmaa, en ainakaan yksin. Sitten saavuimme Amerikkaan ja minä aloin muuttua amerikkalaiseksi tytöksi. Äitini alkoi kertoa minulle hyvästä tyttärestä. Hyvä tytär asui Iranissa. Hyvä tytär ei väittänyt vastaan – niin kuin minä olin oppinut tekemään tässä kharab shodessa, rikkonaisessa paikassa. Itse asiassa hän ei puhunut juuri lainkaan. Hyvä tytär kuunteli. Hän aina ymmärsi tapojen ja nöyryyden tärkeyden. Hän ei häipynyt leikkimään kaduille yksin. Hyvä tytär istui äitinsä vieressä ja seurasi äitinsä jokaista sanaa. Jos mies katsoi häneen, hän laski heti katseensa. Ja hän oli hyvin, hyvin kaunis, hänen kasvonsa olivat suloiset, ja pitkät valuvat hiuksensa kuin persialaisten miniatyyrien neidoilla.
Vuosien kuluessa hyvästä tyttärestä tuli moite, varoitus, enne. Jos puhuin julkeasti, jos pukeuduin liian lyhyisiin hameisiin tai annoin poikien flirttailla kanssani, en ollut äitini oikea tytär, hänen hyvä tyttärensä. ”Jos sinusta tulee sellainen kuin täkäläisistä tytöistä”, hänellä oli tapana sanoa, ”minä palaan takaisin Iraniin hyvän tyttäreni luokse.”
Nuoruuteni hyvä tytär oli vain tarina, jonka äiti oli keksinyt pelotellakseen minua ja kasvattaakseen minustakin hyvän tyttären. Oli juuri äitini tapaista kertoa sellaisia tarinoita, jotta pysyisin hänen lähellään ja pysyisin hyvätapaisena. Mutta minua ei äitini iranilaisen maailman hyvä tytär kiinnostanut. Mitä vähemmän muistutin hyvää tytärtä, sen parempi. Kun löysin valokuvan äidistäni nuorena morsiamena olin jo lähtenyt kotoa, kuten nuoret naiset tässä maassa aina tekevät ja kuten yksikään oikea iranilainen tytär ei ikimaailmassa tekisi.
Ja kuitenkin isän kuoleman jälkeen jäin neljäksikymmeneksi päiväksi vanhempieni taloon ja hymyilin ja nyökkäilin kuin äidin tarinoiden hyvä tytär, kun äidin ystävät saapuivat iltapäivisin pitsireunaisissa hunnuissaan ja huolitelluissa meikeissään. ”Kuinka hänen nyt käy?” he kuiskivat toisilleen, ja neljänkymmenen päivän ajan minä tarjoilin heille teetä ja katsoin vaiti, kun he silmäilivät äitiäni vihjeitä etsien.
Päivänä, jolloin löysin valokuvan, talo oli viimein tyhjä, hautajaisrituaalit suoritettu ja vierailijat poistuneet. Taateleita, leivoksia ja hedelmiä notkuneet vadit oli korjattu pois ja talon jokaisessa huoneessa lojui pahvilaatikoita. Puuhasin pitkään sinä iltapäivänä, pakkasin vaatteita, laskuja, kirjeitä ja nahkakantisia sidottuja valokuva-albumeja. Yhdessä ylimääräisistä makuuhuoneista törmäsin isäni kirjoihin, Rilkeen, Kantiin ja Khaijamiin, sekä isoäitini Kobran rukoussaaliin, rukousnauhaan ja lehtikullalla koristeltuun Koraaniin. Vanhan makuuhuoneeni komerosta löysin isoäitini minulle vuosia sitten Teheranissa ompelemat mustalaisnuket ja persialaisen kuvakirjan, jonka lehtiä sotkivat lapsen kädellä piirretyt raapustukset.
Äitini ja minä olimme kahdestaan talossa, johon hänellä ei enää ollut varaa, ja valokuvan pudotessa kirjenipun välistä äiti oli yläkerrassa nukkumassa avattu Valium-purkki yöpöydällä vuoteen vieressä.
Kannoin valokuvan mukanani olohuoneeseen ja istuin pitkän aikaa jalat ristissä lattialla ja tuijotin suurta mustavalkoista muotokuvaa äidistäni ja isästäni. Kuva oli otettu heidän hääpäivänään. Teheran, 1962. Korpinmustatukkainen ja kleopatransilmäinen äiti esittää Elisabeth Tayloria isän vaaleahiuksisen ja hivenen hämillisen Richard Burtonin rinnalla. Minä vartuin katsellen tuota kuvaa ja kuunnellen kaikkia niitä tarinoita, joita äitini uupumatta kertoi heidän häistään. Joka ikinen silmäpari, hän kertoi, seurasi häntä päivänä, jolloin hän meni naimisiin damad faranginsa, eurooppalaisen sulhasensa, kanssa. Todisteena siitä, kuka hän oli ollut ja siitä millainen kotimaamme oli kerran ollut, hän ripusti muotokuvan jokaiseen Amerikan-kodeistamme: Terra Lindan elementtitaloon, Tiburonin kukkuloiden viisihuoneiseen taloon, Richardson Bayn huvilaan. Vuosi­kausien ajan, jos joku olisi pyytänyt minua kertomaan jotain Iranista, minä olisin aloittanut kertomukseni viittaamalla vanhempieni hääkuvaan aivan kuin tarina alkaisi sieltä, siitä hetkestä.
Nyt olin löytänyt valokuvan, joka oli selvinnyt vallankumouksesta, sodasta, maanpaosta ja jostain muustakin: äitini halusta unohtaa. Vaikken vielä osannut kuvitellakaan millaisia tarinoita kuva minulle paljastaisi, sujautin sen kirjani sivujen väliin ja vein sen mukanani kotiin kolmentuhannen mailin päähän.
Kuusi kuukautta myöhemmin olin jälleen Kaliforniassa ja istuin vanhan kotitaloni erillissiivessä, jonka äiti oli onnistunut erottamaan itselleen espanjalaistyylisestä huvilastaan. Loppuosa talosta oli jo siihen mennessä vuokrattu ja äiti asui kahdessa pienessä huoneessa, jotka oli ahdettu täyteen isän kuoleman jälkeen talteen kerättyjä tavaroita. Äiti ei enää kutsunut ystäviä luokseen, sanoi vain, että asunnossa oli liian vähän tilaa tarjoilla teetä oikealla tavalla, joten miksi kutsua vieraita lainkaan.
Siihen mennessä olin katsellut valokuvaa niin monta kertaa, että olisin osannut piirtää sen ulkomuistista. Kuka, ihmettelin yhä uudestaan, oli mies äidin rinnalla? Mitä hänelle oli tapahtunut? Ja miksi äiti ei ollut koskaan kertonut minulle heidän avioliitostaan?
Pitkän aikaa äidin suru isän kuolemasta, ja oma suruni, olivat tehneet kysymysten esittämisestä mahdotonta. Kuusi kuukautta oli jo kulunut enkä vieläkään tiennyt, kuinka aloittaa. Mutta valokuva pyöri mielessäni. Minun oli pakko saada totuus selville, olisi kysyminen minulle tai vastaaminen äidille kuinka vaikeaa tahansa.
Selvitin kurkkuani. ”Maman”, sanoin viimein ja ojensin valokuvan häntä kohti.
Hän vilkaisi kuvaa ja tutki sitten kasvojani kuin yrittäen tulkita kuinka paljon, jos lainkaan, minä ymmärsin, ja mitä kaikkea hän voisi yhä salata minulta. Hän pudisti päätään ja jatkoi teensä juomista. ”Ei”, hän lopulta mutisi ja vältti katsettani. ”Tuolla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.” Hän laski kuppinsa, nappasi valokuvan kädestäni ja lähti huoneesta.
En maininnut kuvaa enää uudestaan. Seuraavat päivät kuluivat kiusaantuneissa merkeissä kummankin pysytellessä omissa oloissaan, ja minä olin kiitollinen kun pääsin viimein palaamaan takaisin itärannikolle. Emme puhuneet keskenämme muutamaan viikkoon, mutta uuden lukukauden alkaessa äiti soitti minulle ja syytti minua tavaroidensa penkomisesta. Olin varastanut kuvan häneltä, hän syytti, eikä asiasta ollut enää muuta sanottavaa.
Sitten hän alkoi lähettää minulle kasetteja. Ensimmäinen saapui keväällä, muutama viikko iranilaisen uudenvuoden Nouruzin jälkeen. Niitä kertyi yhteensä kymmenen. Sinä vuonna äitini Lili istui yksin kotonaan Kaliforniassa ja kertoi elämäntarinansa kasettinauhurille. Kasetit oli aina nimetty persiaksi, enkä osannut lukea juuri muuta kuin oman nimeni, kun avasin kirjekuorista ensimmäisen. Juoksuttaessani sormenpäitäni äidin kirjoittamien kirjainten päällä tajusin, ettei minulla ollut edes kasettisoitinta. Seuraavana aamuna ryntäsin ostamaan soittimen, ja siitä hetkestä lähtien äitini tarina alkoi virrata kuin salainen elämä välillämme.