Deansgrange

Minut oli sekoitettu häneen niin monta kertaa, että kun hän kuoli, oli kuin osa minustakin olisi kuollut. Ja niin menin hänen hautajaisiinsa, hyvästelemään sen osan itsestäni, joka pysyisi vastedes Deansgrangen kylmässä savessa ja jota surisivat minulle tutut tai tuntemattomat rakastajat, hänet yhä muistava yleisö, entinen vaimo, kaksi lasta ja perheen koira. Loppujen lopuksi juuri koira aiheutti hankaluuksia.

Kunnioituksesta, väärin kohdistuneesta draamantajusta, ikuisesta halusta ”olla aiheuttamatta hankaluuksia” tai mistä tahansa muusta syystä sonnustauduin hautajaisia varten hattuun, yliopiston kaulahuiviin ja aurinkolaseihin, jollaisia pikkukuuluisuudet rakastavat. Otin paikkani surijoiden joukossa – ja heitä oli paljon, mikä oli minusta ilahduttava näky siinä vaiennetun turtumuksen tilassa. Sellainen tila on omiaan sille, joka on kuollut nekrologia lainatakseni ”vaiheessa, jonka olisi pitänyt olla hänen elämänsä parasta aikaa”. Luulen, että nekrologien kirjoittajat käyttävät jonkinlaista fraasikirjaa. Esimerkiksi tyhmiä ei koskaan pitänyt sietää, elämänhalu ei ollut sen kummempaa kuin himoa, ja perhe ja suku olivat syli, johon saattoi palata ja jossa lopun koittaessa sai leponsa.

Joka tapauksessa hän oli kuollut kuudennen vuosikymmenensä puolivälissä, joten tunnelma surijajoukon keskuudessa oli tyrmistynyt. Kyynelet olivat aitoja, eikä merkkiäkään näkynyt siitä tyynestä alistuneisuudesta, joka olisi ollut sovelias ”hyvän elämän” eläneelle ruumiille. Ei, hänen elämänsä oli ollut sekasortoinen, dramaattinen ja päättynyt julmasti ennen aikojaan. Kyynelet olivat hillittömiä, ja sokki oli kouriintuntuva, mikä oli yksi syy siihen, että menin hautajaisiin enkä ruumiin siirtotilaisuuteen, jossa ei olisi voinut välttää läheistä kosketusta perheeseen.

Saavuin myöhässä hautajaismessuun, seisoin ihmisjoukossa kirkon takaosassa ja ajoin hyvinkin kaukana ruumissaatosta tuulen pieksämälle esikaupunkialueelle Deansgrangeen.

Kävelin viimeisten joukossa vanhojen marjakuusien lomitse hautausmaan toiseen päähän, missä vastakaiverrettu marmorinen hautakivi kohosi märästä ruohikosta kuin lohikäärmeen hammas. Mutta sinä päädyit aivan minun eteeni kiskoen murheellista vanhaa koiraa talutushihnasta, ja koira aisti jotakin, kuten koirat aistivat, ja kääntyi nuolemaan vasenta kättäni.

Koira vainusi jotakin tuttua – hikeä, tuttuuden hajua. Olin aina näyttänyt samalta kuin hän, ja nyt tajusin, että minussa oli myös hänen myskimäinen perushajunsa. Talutushihna kiskoi kättäsi ja pääsi kääntyi, ja minä näin parin ruskeita silmiä malvanvärisen huivin yläpuolella ja panin silmistäsi merkille kyynelten läpi hitaasti valkenevan tunnistamisen.

Mitä tehdä nyt, kysyin itseltäni. Älä sekaannu asiaan, teitpä mitä hyvänsä, älä ryhdy puheisiin, olet täällä ainoastaan todistamassa tapahtunutta, ei mitään muuta. Mutta oli jo liian myöhäistä. Koira nuoli kättäni jättäen syljestään kalvon sormuksettomiin sormiini, ja kuten kaikki romanttisia komedioita nähneet tietävät, vain roistot polttavat savukkeita ja suhtautuvat karsaasti koiran lähestymisyrityksiin.

Niinpä minä sanoin ”Kas niin, kiltti hauva”, tai mitä nyt kukakin koirille sanoo, ja sinä kiskaisit talutushihnasta ja sanoit empivällä äänellä ”Olen pahoillani, se voi ryhtyä ylitsevuotavan ystävälliseksi”, ja käynnistyi epäröivä keskustelu, jota oli vaikea lopettaa. Edes papin lausumat rukoukset arkkua laskettaessa eivät tukahduttaneet sitä tyystin, koska sinä itkit, kun ruumisarkkua kannattelevat nahkahihnat koskettivat puurimoihin haudan kosteassa mullassa. ”Olen pahoillani”, sanoit, ”jotenkin se on niin lopullista”, ja pääsi kosketti olkapäätäni, ja minä olisin käyttäytynyt karkeasti, ellen olisi ojentanut kättäni ja puristanut kevyesti ja lohduttavasti sinua kyynärpäästä.

”Tiedän”, minä sanoin, ”tiedän” – sanat tulivat suustani, koska minä jos kuka tiesin, itse asiassa tiesin ihan liikaa, ja tuon koiran takia tulisin tietämään vielä paljon enemmän.

On muita alkuja, tietenkin. Voisin palata niihin – minun alkuuni, hänen alkuunsa, pohjoispuolen, eteläpuolen, pienen pienten luokkaerojen alkuihin, jotka voivat merkitä kaikkea tai ei mitään. Mutta minulle otaksuttavasti todellinen alku oli heräävä tietoisuus siitä, että jossakin tässä kaupungissa oli joku, joka oli kuin ilmetty minä. Joku niin minun kaltaiseni, että se aiheutti hämmennystä, tunnistamista, sekasortoa, sydänsurua ja lopulta kuolemaa. Omansa lisäksi toisenkin kuoleman.

Minä olin hänen kadotettu sielunsa, hänen toinen minänsä, ja lopulta hänen haamunsa. Se että me muistutimme toisiamme ei ollut täysin merkityksellistä, koska se hahmo, joka meistä näkyy maailmalle neljätoistavuotiaana ja vaikkapa neljäkymmentävuotiaana, on niin erilainen, että kuka tahansa voisi olla kaksi eri ihmistä. Ja neljäntoista vuoden iässä, kun matkasin tansseihin eteläiseen esikaupunkiin Dun Laoghaireen ja muuan nuori tyttö pyysi minua tanssiin naisten haun aikana (siihen aikaan se oli viehättävän vanhanaikainen käytäntö, vähäinen tunnustus sille, että naisillakin oli sentään mahdollisuus tehdä valintoja, vaikkakin vain romanttisia) ja oitis siirsi nuoren vartalonsa minua kohti ja kysyi minulta, miten minulla oli mennyt, kerroin että hyvin, vaikka en ollut tavannut häntä koskaan aikaisemmin. Otin vastaan hänen pienten rintojensa läheisyyden, hänen lanteidensa tervetulleen työnnön vastauksena sormiini, jotka oikeutetusti lepäsivät hänen ristiselällään, vaikka myöhemmin sainkin tietää, että tuohon kaikkeen oikeutettu oli se toinen.

”Gerald”, tyttö kuiskasi, ja viisasta tai ei, minä pidättäydyin oikaisemasta häntä ja kertomasta, että nimeni oli Kevin. Jos hän halusi minun olevan Gerald, Gerald minä olin ainakin sen illan, joka päättyi aallonmurtajan takana oleville kivenlohkareille, missä setvin hänen rintaliivejään ja hän kuiskasi korvaani: ”Miksi muuten et ole tehnyt tuota aikaisemmin?”

Ja kenties illan pimeys, tanssilattian yllä välkkynyt valopallo ja aallonmurtajaa valaisseet himmeät natriumlamput olisivat saattaneet selittää, miksi tyttö sekoitti minut siihen toiseen, mutta vuosien kuluessa minulle vähitellen valkeni, että sekin selitys oli vaillinainen. Ei kysymys ollut kokonaan ulkonäöstä – tummista kulmakarvoistamme ja siitä, mitä sinä myöhemmin luonnehdit untuvanpehmeäksi suukseni. Enkä minä muistuttanut lainkaan sitä ruumista, joka tuona myöhäisenä talvipäivänä laskettiin Deansgrangessa hautaan. Ei. Minusta tuntuu, että avain oli siinä mitä koira huomasi haistellessaan ja lipoessaan kättäni: me olimme saman sielun kaksi puolikasta, tai ilmaistakseni sen runottomammin: me haisimme samalta.

Suomentanut Tarja Kontro.