Tekstinäyte

Napoleonin kukistumisen ja ensimmäisen maailmansodan välillä Euroopassa vallitsi sadan vuoden ajan miltei katkeamaton rauha, mikä antoi aihetta uskoa ihmiskunnan kasvaneen ulos sotaisasta menneisyydestään. Runoilija Charles Sorley kirjoitti kotiinsa vuonna 1915, muutama kuukausi ennen kaatumistaan rintamalla, aivan luontevasti: "Yhtä kaikki sota meidän vuosisadallamme on anteeksiantamatonta ja kaikkien osapuolien on tasapuolisesti kannettava syyllisyys sen syttymisestä." Tuoreempi kokemus anteeksiantamattomuuden tunteesta lienee joillakin Persianlahdella taistelleilla, mutta he tuskin enää mitenkään erityisesti liittävät sitä 1900-lukuun. Runossaan MCMXIV Philip Larkin kuvaa ensimmäisen maailmansodan pestuujonoja:

Hatut kuin kruunut, aurinko
viiksekkäillä, ikivanhoilla kasvoilla.
He nauravat aivan kuin tämä kaikki
olisi vain lomapäivien ajanvietettä.

Vuosisadan loppupuolella Larkin lisäsi: "Tuo viattomuus on mennyttä." Pohdin 1900-luvun historiaa pystyäkseni näkemään joitakin tuon vuosisadan tapahtumia sopivasta inhimillisestä perspektiivistä. Oma aikamme tulvii jatkuvasti niin paljon informaatiota ja tosiasioita, että vain vaivoin voimme pysähtyä punnitsemaan niiden tarkoitusta ja keskinäistä tärkeysjärjestystä. Milan Kundera kuvailee uutistulvan yhtä seurausta näin:

"Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzhan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti."

Uudelleen tietoisuuteen nostettavia tapauksia voi ryhmitellä ja tulkita monin eri tavoin. Kirjani ei ole narratiivista historiaa, vaan keskustelevaa ja analysoivaa. Kun Immanuel Kant ajatteli, että mieli tulkitsee maailmaa aktiivisesti käsitteillään ja kategorioillaan sen sijaan että olisi vain passiivinen tiedon vastaanottaja, hän samalla kehotti tekemään kysymyksiä luonnolle — ei kuten oppilas vaan kuten tuomari. Näin on myös historian laita: käytän etiikkaa kysymyksissäni kuulustellessani historiaa.

Filosofit ovat pohtineet paljon syitä, jotka estävät ihmisiä kohtelemasta toisiaan säälimättömän itsekkäästi, ja perusteita, joilla ihmiset voivat hyväksyä käytöstään sääteleviä moraalisia rajoituksia. Nämä "moraaliresurssit" ovat käsittelyssäni keskeisiä. Voidaan hyvin kysyä, mitä niille tapahtui, kun ensimmäinen maailmansota alkoi tai kun atomipommi pudotettiin. Entä mihin ne katosivat Stalinin ajan Venäjällä, natsi-Saksassa tai vastikään Bosniassa ja Kosovossa? Käyttämällä historian kuulustelussa apuna etiikkaa ymmärrämme toivottavasti helpommin ihmisluonnon sitä puolta, joka usein jää pimentoon.

Väitän myös, ettei etiikan filosofisia kysymyksiä voi sivuuttaa, mikäli halutaan ymmärtää historiaa. Näiden kysymysten jäätyä vaille kunnollisia vastauksia on syntynyt ilmapiiri, jossa katastrofit ovat olleet mahdollisia.

Yksi tekijä, joka vaikeuttaa tapausten näkemistä oikeassa perspektiivissä, on omakohtaisen kokemuksen puute. Kirjoitan asioista, joista minulla ei ole ensikäden tietoa; olen tästä yhtä tietoinen kuin oman aikani ja maailmani auvoisuudesta. Kirjoitan sodista ilman, että olen sotinut niistä yhdessäkään, kirjoitan natsismista ja stalinismista tai vaikkapa Latinalaisen Amerikan diktatuureista, joiden alaisuudessa en ole elänyt. Lukijat, joilla on omakohtaisia kokemuksia, varmasti paikoin huomaavat tämän puutteen. Erään toisen alan — lääketieteen etiikan — tutkijat säntäävät joskus johtopäätöksiin, joista näkyy, ettei heillä ole kokemusta pulmiin liittyvästä inhimillisestä todellisuudesta. Sama vaara vaanii moninkertaisena sitä, joka kirjoittaa Vietnamista tai Auschwitzista vailla omia kokemuksia.

Yhtä kaikki, vaikka omat kokemukset antaisivatkin tutkimukselle paremman pohjan, on myös hyviä perusteita yrittää ilman niitä.

Kukaan ei ole voinut olla osallisena kuin pienessä osassa käsittelemistäni episodeista. Jos antaa kokemusten puutteen lannistaa, käy helposti niin, ettei kukaan edes yritä hahmottaa näiden taatusti opettavaisten tapausten kokonaisuutta. Toisen maailmansodan loppupuolella filosofi Glenn Gray palveli Saksassa amerikkalaisdivisioonassa, joka valtasi keskitysleirin. Päivästään eloonjääneiden kanssa Gray kirjoitti: "Näissä muutamassa sadassa eloonjääneessä tuntui näyttäytyvän ihmisluonteen koko kirjo heidän vapauttamisensa ensimmäisenä päivänä, ja tajusin kohdanneeni sellaisen totuuden hetken, joka ei enää toistu — edes heille." Glenn Gray julkaisi pohdintojaan tästä ja muistakin kokemuksistaan, mutta usein tärkeiltäkin vaikuttavista sotakokemuksista kirjoittavat ihmiset tuntuvat olevan niissä liian syvällä pohtiakseen niitä kunnolla. Joskus he toivovat, että rauhan aikana muut onnistuisivat saamaan heidän kokemuksistaan irti jotain sellaista, joka säästäisi tulevat sukupolvet vastaavilta kokemuksilta.

Julmuuksia tapahtuu jossakin paraikaakin, eikä meitä, jotka onneksemme elämme muualla, saa estää ajattelemasta niitä. Lehtimiehet vaarantavat henkensä kertoakseen tekeillä olevista kauheuksista meille, jotka elämme suhteellisen turvallisissa oloissa. Uhrit kertovat tuskaisista kokemuksistaan, jotta me ymmärtäisimme tapahtuneen. Usein he ovat siinä uskossa, että kun maailma kuulee totuuden, nousee vastalausemyrsky ja jotakin myös tehdään.