Se alkoi siitä kun mutsi ja minä rupesimme tekemään remonttia. Toisin sanoen minä maalasin seinän alaosan, koska olin aika pienikasvuinen, se oli kovaa työtä, ja mutsi puolestaan seisoi keittiötikkailla ja keskittyi katonrajaan. Yhteen seinään kului varmaan monta kuukautta. Mutta eräänä iltana tuli rouva Syversen käymään ja katsoi työ­tämme, risti käsivarret valtavan leninginrintamuksensa eteen ja sanoi:

– Mitä jos kokeilisit tapettia, Gerd?

– Tapettia?

– Niin, tule katsomaan.

Menimme Syverseneille, jotka asuivat meitä vastapäätä, en ollut koskaan ennen käynyt heillä vaikka olimme asu­neet naapureina vuosikaudet ja tunsin heidän tyttärensä, Anne-Beritin, joka oli minun ikäiseni ja rinnakkaisluo­kalla, ja hänen pikkusisarensa, kuusivuotiaat kaksoset, joi­hin mutsi mielellään viittasi kun hänellä oli jotain huo­mauttamista minusta.

– Katso Reidunia ja Monaa, kuului kertosäe. Tai sitten hän otti esimerkiksi Anne-Beritin, joka rouva Syversenin mukaan viihtyi paremmin sisällä sängyn ja ruokapöydän lähistöllä kuin pihalla, missä elämä oli jatkuvassa muutos­tilassa ja tarjosi valtaisat varastot muottilautoja ja tiiliskiviä ja kattotiiliä, joita lojui kerrostalojen välissä ja pitkin heinikkoisia niittyjä, ja niityillä oli myös kantoja ja puun­runkoja ja puroja ja tiheitä pusikoita ja salaisia savisia pol­kuja, siellä saattoi tehdä nuotioita tervapahvista ja bitu­mista ja lankunpätkistä ja rakentaa majoja joissa oli kaksi kerrosta ja enemmänkin ja joista isot ja voittamattomat kävivät kuuluisia taisteluita, rakennelmia jotka hajosivat kun vähän tönäisi niin että ne piti pystyttää seuraavana päivänä uudestaan, ja ne pystytti aina joku muu kuin se joka ne rikkoi. Rakentajat eivät ole koskaan samoja kuin rikkojat, mainitsen tämän siksi että minä kuuluin raken­tajiin vaikka olinkin pieni ja vuodatin lukemattomia kyy­neliä kun löysin linnamme raunioina; puhuttiin rankaisuretkistä ja julmasta kostosta, mutta vandaaleilla ei ollut muuta menetettävää kuin hyvä tuulensa ja leveä virneensä, se jako näkyi jo silloin, oli ne joilla oli jotain menetettä­vää ja ne joilla ei ollut koskaan ollut mitään ja jotka eivät koskaan aikoisikaan hankkia mitään. Se maailma ei ollut Anne-Beritiä ja hänen siskojaan varten, he eivät rakenta­neet eivätkä rikkoneet, he istuivat keittiönpöydän ääressä syömässä iltapalaa, vuorokauden ympäri, siltä minusta tuntui, ja nyt paikalla oli myös herra Syversen, istua kenotti pöydän päässä verkkopaidassaan ja henkselit roik­kuen mahtavilla puskutraktorireisillä, jotka pullistelivat huteran tuolinistuimen reunoilta.

Syversenien olohuoneessa näimme ensimmäisen ker­ran suurikukallisen tapetin, joka kuusikymmenluvun mittaan muuttaisi norjalaiset työläiskodit pieniksi troop­pisiksi viidakoiksi, joissa oli liaanien keskellä heiveröinen kirjahylly tiikkitasoineen ja hienoine messinkikaarineen ja ruskea-beige-valkoraitainen kulmasohva, jota hyllyjen alle asennetut näkymättömät pikkulamput valaisivat kuin tuikkivat taivaankappaleet. Näin mutsin katseessa sen pienen viileän etäisyyden, ensin tyttömäistä ihastusta, jota kesti kolme neljä sekuntia, sen tiesin, ennen kuin se muut­tui luonnolliseksi arkailuksi ja siitä realistiseksi perus­asenteeksi: – Ei, siihen meillä ei ole varaa. Emme me voi niin tehdä. Tai: – Ei se meille sovi, ja niin edelleen. Siihen aikaan oli paljon sellaista mikä ei ”sopinut meille”, mutsille ja minulle, koska mutsi oli töissä kenkäkaupassa Vater­landissa vain puolipäiväisenä ollakseen paikalla kun minä tallustin koulusta kotiin, ja sen vuoksi hänellä ei mieles­tään ollut varaa lähettää poikaa lomalle, kuten hän sanoi joka kerta kun kevät lähestyi, niin kuin minä olisin halun­nut mihinkään lähteä, minähän halusin olla kotona, mut­sin luona, myös kesällä; moni muukin meidän pihalla oli kotona kesät, vaikka kuuluikin teeskennellä ettei ollut tai ettei ainakaan olisi yhtään halunnut matkustaa lomalle.

Suomentanut Päivi Kivelä.