Kerro kaverilleTekstinäyte:
***
Yhdysvallat ja ihmisoikeuksien "suhteellisuus" (1998)
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (IYJ) oli tärkeä edistysaskel pitkällä tiellä kohti ihmisoikeuksien suojelemista. IYJ:n keskeinen periaate on sen yleismaailmallisuus. Sen artiklat ovat keskenään tasa-arvoisia. Omia etuja palvelevalle "relativismille" ei ole moraalisia perusteita, ja vielä vähemmän perusteita on löydettävissä sellaiselle relativismin muodolle, jonka harjoittajat käyttävät IYJ:tä valikoitujen vihollistensa vastaisena aseena.
IYJ:n allekirjoittamisen 50-vuotispäivä tarjoaa tervetulleen tilaisuuden pohtia näitä kysymyksiä ja edistää maailman eri kansakuntien — ainakin periaatteessa — hyväksymiä ihmisoikeusperiaatteita. Puheiden ja tekojen välistä epäsuhtaa on tuskin tarpeellista käsitellä tarkemmin. Todisteeksi riittävät ihmisoikeus- järjestöjen jokavuotiset raportit. Eikä vaikuttavasta retoriikasta ole puutetta. On helppoa löytää maita, joiden johtajat ja älymystö esittävät intohimoisia kannanottoja IYJ:n periaatteiden puolesta ja tuomitsevat katkerasti niiden rikkojat — jättäen samalla mainitsematta omia, liittolaistensa ja satelliittivaltioidensa rikkomuksia.
Käsittelen tässä vain yhtä tapausta: maailman vahvinta valtiota, jolla sattuu myös olemaan vakaimmat ja vanhimmat demokraattiset instituutiot ja verrattomat edut puolellaan kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla, talous ja turvallisuus mukaan lukien. Saman puolen vuosisadan aikana, jolloin IYJ on (teoriassa) ollut voimassa, tällä valtiolla on ollut enemmän maailmanlaajuista vaikutusvaltaa kuin millään muulla valtiolla. Se on jo kauan ollut paras olemassa oleva malli ihmisten perusoikeuksia suojelevasta yhteiskunnallis-poliittisesta järjestyksestä. Lisäksi sitä kehutaan yleisesti — sekä kotimaassa että ulkomailla — johtavaksi ihmisoikeuksia, demokratiaa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta puolustavaksi maaksi. Sen päättäjien keskuudessa vallitsee kuitenkin yhä tiettyjä erimielisyyksiä. Keskustelun yhdessä ääripäässä ovat "wilsonilaiset idealistit", jotka suosittelevat ihmisoikeuksien kansainvälisen puolustamisen perinteen jatkamista; toisessa päässä "realistit" puolestaan vastaavat, että Yhdysvalloilla ei ehkä ole riittäviä resursseja näiden "globaalin altruismin" ristiretkien jatkamiseen ja ettei se saa laiminlyödä omia etujaan muita palvellessaan. Jos "annamme idealismin yksin määrätä ulkopolitiikastamme", olemme menneet liian pitkälle, korkea-arvoiset valtion virkamiehet varoittavat, ja monet tutkijat ja politiikan analysoijat yhtyvät tähän arvostelmaan. Ja jostain näiden ääripäiden väliltä olisi tien parempaan maailmaan löydyttävä. Jos haluamme löytää jonkin valtion julistamien periaatteiden todellisen merkityksen, meidän on tietenkin mentävä retoriikkaa ja julkisia lausuntoja pidemmälle ja tarkasteltava kyseisen valtion todellista politiikkaa. Esimerkit on valittava huolellisesti, jotta saisimme asiasta oikeudenmukaisen käsityksen.
Yksi hyödyllinen menetelmä on tarkastella valtion itsensä valitsemia "parhaita esimerkkejä" periaatteistaan ja kysyä, vastaako todellisuus retoriikkaa. Toinen menetelmä on tarkastella saavutettuja tuloksia niillä alueilla, joilla ko. valtion vaikutusvalta on ollut suurimmillaan ja missä muiden toimijoiden vaikutus on ollut vähäisintä. Näin voisimme tarkastella periaatteita puhtaimmassa muodossaan.
Jos haluamme saada selville, mitä Kreml tarkoitti ihmisoikeuksilla ja demokratialla, me emme kiinnitä huomiotamme Pravdan polemiikkeihin Yhdysvaltojen rasismista tai sen satelliittivaltioiden terrorista, ja vielä vähemmän kiinnitämme huomiota Kremlin tulkintaan omista motiiveistaan. Itä-Euroopan "kansandemokratioissa" vallinneet olot ja asiaintilat ovat paljon valaisevampia kysymyksemme kannalta. Tämä on alkeellinen totuus ja se soveltuu kaikkiin valtioihin. Jos tutkimme Yhdysvaltoja, läntinen pallonpuolisko on ilmeisin USA:n periaatteiden koetinkivi — erityisesti Keski-Amerikan ja Karibianmeren alue, missä Washington ei ole kohdannut merkittäviä ulkoisia haasteita lähes vuosisataan. On huomionarvoista, että tällaisia tutkimuksia tehdään harvoin — ja silloin kun niitä tehdään, niiden tekijöitä haukutaan vähintäänkin äärilaidan edustajiksi.
Ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan IYJ:n käytännön merkitystä, meidän on syytä palauttaa mieliimme eräitä George Orwellin tekemiä havaintoja. Eläinten vallankumoukseen kirjoittamassaan esipuheessa Orwell kiinnitti huomiota sellaisiin yhteiskuntiin, joissa valtion kontrollia on suhteellisen vähän, toisin kuin hänen satiirinsa kohteena olleessa totalitaarisessa kauhujärjestelmässä. Hän kirjoitti, että "ikävä tosiasia Englannin kirjallisesta sensuurista on se, että se on enimmäkseen vapaaehtoista. Epäsuositut ajatukset voidaan vaientaa, ja ikävät tosiasiat voidaan pitää pimennossa ilman mitään virallista kieltoa." Hän ei tarkastellut tämän asiantilan syitä kovinkaan syvällisesti, mutta totesi, että lehdistöä hallitsevat "varakkaat miehet, joilla on monta syytä olla epärehellisiä tiettyjen tärkeiden aiheiden osalta". Vapaaehtoista sensuuria vahvistaa "yleinenlausumaton yhteisymmärrys", jota hyvä koulutus vahvistaa ja "jonka mukaan 'ei olisi sopivaa' mainita tiettyjä tosiasioita". Tästä seuraa, että "kuka tahansa, joka kyseenalaistaa vallitsevan oikeaoppisuuden, vaiennetaan hämmästyttävän tehokkaasti".
Ikään kuin hänen sanojensa todisteeksi Eläinten vallankumouksen esipuhetta ei julkaistu 30 vuoteen.
Yhdysvallat ja ihmisoikeuksien "suhteellisuus" (1998)
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (IYJ) oli tärkeä edistysaskel pitkällä tiellä kohti ihmisoikeuksien suojelemista. IYJ:n keskeinen periaate on sen yleismaailmallisuus. Sen artiklat ovat keskenään tasa-arvoisia. Omia etuja palvelevalle "relativismille" ei ole moraalisia perusteita, ja vielä vähemmän perusteita on löydettävissä sellaiselle relativismin muodolle, jonka harjoittajat käyttävät IYJ:tä valikoitujen vihollistensa vastaisena aseena.
IYJ:n allekirjoittamisen 50-vuotispäivä tarjoaa tervetulleen tilaisuuden pohtia näitä kysymyksiä ja edistää maailman eri kansakuntien — ainakin periaatteessa — hyväksymiä ihmisoikeusperiaatteita. Puheiden ja tekojen välistä epäsuhtaa on tuskin tarpeellista käsitellä tarkemmin. Todisteeksi riittävät ihmisoikeus- järjestöjen jokavuotiset raportit. Eikä vaikuttavasta retoriikasta ole puutetta. On helppoa löytää maita, joiden johtajat ja älymystö esittävät intohimoisia kannanottoja IYJ:n periaatteiden puolesta ja tuomitsevat katkerasti niiden rikkojat — jättäen samalla mainitsematta omia, liittolaistensa ja satelliittivaltioidensa rikkomuksia.
Käsittelen tässä vain yhtä tapausta: maailman vahvinta valtiota, jolla sattuu myös olemaan vakaimmat ja vanhimmat demokraattiset instituutiot ja verrattomat edut puolellaan kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla, talous ja turvallisuus mukaan lukien. Saman puolen vuosisadan aikana, jolloin IYJ on (teoriassa) ollut voimassa, tällä valtiolla on ollut enemmän maailmanlaajuista vaikutusvaltaa kuin millään muulla valtiolla. Se on jo kauan ollut paras olemassa oleva malli ihmisten perusoikeuksia suojelevasta yhteiskunnallis-poliittisesta järjestyksestä. Lisäksi sitä kehutaan yleisesti — sekä kotimaassa että ulkomailla — johtavaksi ihmisoikeuksia, demokratiaa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta puolustavaksi maaksi. Sen päättäjien keskuudessa vallitsee kuitenkin yhä tiettyjä erimielisyyksiä. Keskustelun yhdessä ääripäässä ovat "wilsonilaiset idealistit", jotka suosittelevat ihmisoikeuksien kansainvälisen puolustamisen perinteen jatkamista; toisessa päässä "realistit" puolestaan vastaavat, että Yhdysvalloilla ei ehkä ole riittäviä resursseja näiden "globaalin altruismin" ristiretkien jatkamiseen ja ettei se saa laiminlyödä omia etujaan muita palvellessaan. Jos "annamme idealismin yksin määrätä ulkopolitiikastamme", olemme menneet liian pitkälle, korkea-arvoiset valtion virkamiehet varoittavat, ja monet tutkijat ja politiikan analysoijat yhtyvät tähän arvostelmaan. Ja jostain näiden ääripäiden väliltä olisi tien parempaan maailmaan löydyttävä. Jos haluamme löytää jonkin valtion julistamien periaatteiden todellisen merkityksen, meidän on tietenkin mentävä retoriikkaa ja julkisia lausuntoja pidemmälle ja tarkasteltava kyseisen valtion todellista politiikkaa. Esimerkit on valittava huolellisesti, jotta saisimme asiasta oikeudenmukaisen käsityksen.
Yksi hyödyllinen menetelmä on tarkastella valtion itsensä valitsemia "parhaita esimerkkejä" periaatteistaan ja kysyä, vastaako todellisuus retoriikkaa. Toinen menetelmä on tarkastella saavutettuja tuloksia niillä alueilla, joilla ko. valtion vaikutusvalta on ollut suurimmillaan ja missä muiden toimijoiden vaikutus on ollut vähäisintä. Näin voisimme tarkastella periaatteita puhtaimmassa muodossaan.
Jos haluamme saada selville, mitä Kreml tarkoitti ihmisoikeuksilla ja demokratialla, me emme kiinnitä huomiotamme Pravdan polemiikkeihin Yhdysvaltojen rasismista tai sen satelliittivaltioiden terrorista, ja vielä vähemmän kiinnitämme huomiota Kremlin tulkintaan omista motiiveistaan. Itä-Euroopan "kansandemokratioissa" vallinneet olot ja asiaintilat ovat paljon valaisevampia kysymyksemme kannalta. Tämä on alkeellinen totuus ja se soveltuu kaikkiin valtioihin. Jos tutkimme Yhdysvaltoja, läntinen pallonpuolisko on ilmeisin USA:n periaatteiden koetinkivi — erityisesti Keski-Amerikan ja Karibianmeren alue, missä Washington ei ole kohdannut merkittäviä ulkoisia haasteita lähes vuosisataan. On huomionarvoista, että tällaisia tutkimuksia tehdään harvoin — ja silloin kun niitä tehdään, niiden tekijöitä haukutaan vähintäänkin äärilaidan edustajiksi.
Ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan IYJ:n käytännön merkitystä, meidän on syytä palauttaa mieliimme eräitä George Orwellin tekemiä havaintoja. Eläinten vallankumoukseen kirjoittamassaan esipuheessa Orwell kiinnitti huomiota sellaisiin yhteiskuntiin, joissa valtion kontrollia on suhteellisen vähän, toisin kuin hänen satiirinsa kohteena olleessa totalitaarisessa kauhujärjestelmässä. Hän kirjoitti, että "ikävä tosiasia Englannin kirjallisesta sensuurista on se, että se on enimmäkseen vapaaehtoista. Epäsuositut ajatukset voidaan vaientaa, ja ikävät tosiasiat voidaan pitää pimennossa ilman mitään virallista kieltoa." Hän ei tarkastellut tämän asiantilan syitä kovinkaan syvällisesti, mutta totesi, että lehdistöä hallitsevat "varakkaat miehet, joilla on monta syytä olla epärehellisiä tiettyjen tärkeiden aiheiden osalta". Vapaaehtoista sensuuria vahvistaa "yleinenlausumaton yhteisymmärrys", jota hyvä koulutus vahvistaa ja "jonka mukaan 'ei olisi sopivaa' mainita tiettyjä tosiasioita". Tästä seuraa, että "kuka tahansa, joka kyseenalaistaa vallitsevan oikeaoppisuuden, vaiennetaan hämmästyttävän tehokkaasti".
Ikään kuin hänen sanojensa todisteeksi Eläinten vallankumouksen esipuhetta ei julkaistu 30 vuoteen.
