JOHDANTO
OPAS HÄMMENTYNEILLE
”En voi olla pelkäämättä, että ihmiset viimein pitävät jokaista uutta teoriaa uhkana, jokaista uutuutta turmiollisena, jokaista yhteiskunnan edistysaskelta ensiaskeleena kohti vallankumousta. Lopulta he jähmettyvät kokonaan pelätessään, ettei heitä vain johdateltaisi.”
– Alexis de Tocqueville

Jotain on syvällisesti vialla tavassa, jolla nykyään elämme. Kolmekymmentä vuotta olemme tehneet hyveen aineellisen oman edun tavoittelusta. Tämä samainen pyrintö muodostaa itse asiassa nykyään sen vähän, mitä on jäljellä yhteisen päämäärän tajustamme. Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta. Emme enää kysy oikeuden päätöksestä tai säädetystä laista: Onko se hyvä? Onko se oikeudenmukainen? Onko se oikein? Johtaako se parempaan yhteiskuntaan tai parempaan maailmaan? Nämä olivat aikanaan ne varsinaiset poliittiset kysymykset, vaikka niihin ei vastauksia helpolla löytynytkään. Ne on jälleen kerran opeteltava esittämään.
Nykyelämän materialistinen ja itsekäs olemus ei kuulu luontojaan ihmisen osaan. Valtaosa siitä, mikä tuntuu nykyään ”luonnolliselta”, on peräisin 1980-luvulta: päähänpinttymä vaurauden luomisesta, yksityistämisen ja yksityisen sektorin kultti, rikkaiden ja köyhien lisääntyvä eriarvoisuus. Ja eritoten kaikkea tätä säestävä retoriikka: suitsimattomien markkinoiden kritiikitön ihailu, julkisen sektorin halveksunta, harha loputtomasta kasvusta.
Elämämme ei voi jatkua näin. Vuoden 2008 pieni romahdus muistutti siitä, että sääntelemätön kapitalismi on oman itsensä pahin vihollinen. Ennemmin tai myöhemmin se joutuu pakosta omien ylilyöntiensä saaliiksi, ja pelastuakseen sen on käännyttävä jälleen valtion puoleen. Mutta ellemme tee muuta kuin poimimme ympäriinsä levinneet palaset maasta ja jatkamme kuten aina ennenkin, voimme odottaa tulevilta vuosilta vielä suurempia mullistuksia.
Ja silti emme näytä pystyvän kuvittelemaan vaihtoehtoja. Tämäkin on jotain uutta. Melko viime aikoihin asti liberaaleissa yhteiskunnissa politiikkaa tehtiin sen väittelyn varjossa, jota kävivät ”kapitalismin” puolustajat ja sen kriitikot – heidät taas yhdistettiin yleensä yhden tai toisen sortin ”sosialismiin”. 1970-luvulla tämä kinastelu oli menettänyt suurelta osin merkityksensä jakolinjan molemmin puolin. Yhtä kaikki se palveli hyödyllistä tarkoitusta. Se soi koukun, johon voi ripustaa kriittisiä huomautuksia ajankohtaisista aiheista.
Vasemmalla marxismi vetosi monien sukupolvien nuoriin vaikkapa vain siksi, että se tarjosi keinon ottaa etäisyyttä status quohon. Paljolti sama päti myös klassiseen konservatismiin: hyvin perusteltu vastenmielisyys ylinopeaa muutosta kohtaan tarjosi kodin niille, jotka olivat vastahakoisia hylkäämään vanhat vakiintuneet rutiinit. Nykyään perustaansa ei pysty löytämään vasemmisto eikä oikeisto.
Kolmekymmentä vuotta opiskelijat ovat valittaneet minulle, että ”Teillä oli helppoa”: Sukupolvellanne oli ihanteita ja ideoita, te uskoitte johonkin, te kykenitte muuttamaan asioita. ”Meillä” (80-luvun, 90-luvun, nollaluvun lapsilla) ei ole mitään. Oppilaani ovat monessa suhteessa oikeassa. Meillä tosiaan oli helppoa – aivan kuten oli, ainakin tässä mielessä, helppoa myös meitä edeltäneillä sukupolvilla. Edellisen kerran suuri joukko nuoria ilmaisi vastaavaa turhautumista elämänsä tyhjyyteen ja maailmansa masentavaan päämäärättömyyteen 1920-luvulla, joten historioitsijat eivät sattumalta puhu ”kadotetusta sukupolvesta”.
Jos nuoret ovat tätä nykyä neuvottomia, se ei johdu tavoitteiden puutteesta. Kaikki keskustelut opiskelijoiden tai koululaisten kanssa tuottavat häkellyttävän listan huolenaiheista. Nouseva sukupolvi on tosiaan syvästi huolissaan maailmasta, jonka se on perimässä. Mutta näiden pelkojen rinnalla elää yleinen turhautumisentunne: ”Me” tiedämme, että jokin on vialla, ja on paljon asioita, joista emme pidä. Mutta mihin me voimme uskoa? Mitä meidän pitäisi tehdä?
Näin aiemman aikakauden asenteet kääntyvät ironisesti päälaelleen. Muinoin, itsestään varman radikaalin dogmin aikakaudella, ihmiset olivat kaikkea muuta kuin epävarmoja. 1960-lukua sävytti tyypillisesti yletön luottamus: me kyllä tiesimme, kuinka maailma saadaan raiteilleen. Juuri tämä ansaitsemattoman koppavuuden pohjavire selittää myöhemmän taantumuksellisen vastaiskun; jos vasemmisto mielii palata asemiinsa, hiukan vaatimattomuutta on paikallaan. Joka tapauksessa ongelma on syytä kyetä nimeämään, jos sen toivoo ratkaisevansa.
Tämä kirja on kirjoitettu nuorille ihmisille Atlantin molemmin puolin. Amerikkalaislukijoita saattaa pistää silmään lukuisat viittaukset sosiaalidemokratiaan. Täällä Yhdysvalloissahan moiset viittaukset ovat harvinaisia. Kun toimittajat ja kommentaattorit puolustavat julkisten varojen käyttöä sosiaalisiin tarkoitusperiin, he todennäköisemmin kuvailevat itseään ”liberaaleiksi” – kuten tekevät myös heidän arvostelijansa. Mutta tämä sotkee asioita. Liberaali on vanha kunnianarvoinen nimitys, ja kaikkien pitäisi olla ylpeitä siitä. Mutta kuten hyvän räätälin tekemä päällystakki, se kätkee enemmän kuin paljastaa.
Liberaali on henkilö, joka vastustaa puuttumista toisten asioihin ja joka suvaitsee eriäviä kantoja ja epäsovinnaista käytöstä. Liberaalit ovat historiallisesti suosineet muiden ihmisten pitämistä loitolla elämästämme ja jättäneet yksilöille mahdollisimman paljon tilaa elää ja kukoistaa haluamallaan tavalla. Äärimuodossaan tällaiset asenteet liitetään nykyään itseään ”libertaareiksi” kutsuviin, mutta tämä termi on pitkälti tarpeeton. Useimmat aidot liberaalit ovat edelleen taipuvaisia jättämään muut ihmiset omiin oloihinsa.
Sosiaalidemokraatit puolestaan ovat jonkinlaisia hybridejä. Liberaalien tavoin he ovat sitoutuneet kulttuuriseen ja uskonnolliseen suvaitsevuuteen. Mutta yhteiskuntapolitiikassa sosiaalidemokraatit uskovat, että yhteistoiminta yhteisen hyvän nimissä on mahdollista ja kannatettavaa. Monien liberaalien tavoin sosiaalidemokraatit suosivat sitä, että progressiivisella verotuksella kustannetaan julkisia palveluita ja muuta sosiaalista omaisuutta, jota yksilöt eivät voi tuottaa itse. Mutta kun monet liberaalit pitävät tällaista verotusta tai julkista huolenpitoa välttämättömänä pahana, sosiaalidemokraattinen visio hyvästä yhteiskunnasta edellyttää sitä vastoin alusta alkaen suurempaa roolia valtiolle ja julkiselle sektorille.
Ymmärrettävistä syistä sosiaalidemokratiaa on hankala kaupata Yhdysvalloissa. Yksi tavoitteistani on esittää, että hallitus voi näytellä elämässämme vahvempaa osaa uhkaamatta vapauksiamme – ja väittää, että koska valtio tulee olemaan läsnä näköpiirissä olevan tulevaisuuden, olisi hyvä miettiä sitä, minkälainen valtio halutaan. Joka tapauksessa valtaosa Amerikan lainsäädännön ja sosiaalipolitiikan koko 1900-luvun parhaista puolista – joita nykyään patistellaan purkamaan tehokkuuden ja ”kevyemmän” valtion nimissä – vastaa käytännössä sitä, mitä eurooppalaiset ovat kutsuneet sosiaalidemokratiaksi.
Euroopassa ongelma on jossain määrin erilainen. Monet Euroopan maat ovat pitkään toteuttaneet jonkinlaista sosiaalidemokratiaa mutta unohtaneet, miten sitä julistetaan. Nykypäivän sosiaalidemokraatit ovat puolustuskannalla ja pyytelevät anteeksi. Eurooppalaisen mallin liiallista kalleutta ja tehottomuutta toitottavia arvostelijoita ei ole rohjettu kyseenalaistaa. Ja siitä huolimatta hyvinvointivaltio on siitä hyötyvien keskuudessa yhtä suosittu kuin aina ennenkin. Euroopasta ei löydy mistään äänestäjäkuntaa, joka haluaisi lakkauttaa julkisen terveydenhuollon, lopettaa ilmaisen tai tuetun opetuksen tai vähentää joukkoliikenteen ja muiden tärkeiden palveluiden tuottamista julkisin varoin.
Haluan kyseenalaistaa yleisesti hyväksytyn totuuden molemmilla puolilla Atlanttia. Tosin kohde on pehmentynyt huomattavasti. Tämän vuosisadan alkuvuosina pelikenttää hallitsi ”Washingtonin konsensus”. Minne tahansa menikin, löytyi taloustieteilijä tai ”asiantuntija”, joka selitti sääntelemättömyyden, mahdollisimman kevyen valtion ja matalan verotuksen ihanuutta. Näytti siltä, että kaiken, mitä julkinen sektori pystyi tekemään, yksittäiset ihmiset kykenivät tekemään paremmin.
Ideologiset cheerleaderit ottivat Washingtonin opin kaikkialla ilolla vastaan: heitä löytyi ”Irlannin ihmeellä”, ”kelttiläisen tiikerin” omaisuuskuplabuumilla, rikastuneista entisen kommunistisen Euroopan dogmaattisiin äärikapitalisteihin. Jopa ”vanhat eurooppalaiset” jäivät peräaaltojen alle. EU:n vapaiden markkinoiden hanke eli niin kutsuttu ”Lissabonin agenda” ja Ranskan ja Saksan hallitusten intomieliset yksityistämissuunnitelmat todistivat kaikki siitä, mitä suuntauksen ranskalaiskriitikot kuvailivat uudeksi ”pensée uniqueksi”, ”vaihtoehdottomuudeksi”.
Hiljan on osittain havahduttu. Valtioiden konkurssien ja pankkisektorin täydellisen romahduksen välttämiseksi hallitukset ja keskuspankit ovat tehneet huomattavia poliittisia suunnanmuutoksia. Ne ovat jakaneet avokätisesti julkista rahaa talouden tasapainottamiseksi ja ottaneet vaikeuksiin ajautuneita yrityksiä valtion valvontaan turhia empimättä. Hätkähdyttävä joukko Milton Friedmania ja hänen Chicagon-kollegoitaan polvillaan palvovia, vapaiden markkinoiden taloustieteilijöitä on kerääntynyt riviin säkkiin pukeutuneena ja tuhkaa päälleen sirotellen vannomaan uskollisuutta John Maynard Keynesin muistolle.
Kaikki tämä on kovin ilahduttavaa. Se tuskin kuitenkaan synnyttää älyllistä vallankumousta. Pikemminkin päinvastoin: kuten Obaman hallinnon reaktio antaa ymmärtää, paluu keynesiläiseen taloustieteeseen on pelkkä taktinen vetäytyminen. Paljolti samoin voidaan sanoa New Labourista, joka on sitoutunut aivan entiseen malliin yksityiseen sektoriin yleensä ja Lontoon finanssimarkkinoihin erityisesti. Toki kriisi on vaikuttanut myös hillitsemällä mannereurooppalaisten kiihkoilua angloamerikkalaisen mallin puolesta. Mutta suurimmat hyötyjät ovat olleet nuo samat, aikanaan niin innokkaasti Washingtonia apinoineet keskustaoikeiston puolueet.
Sanalla sanoen vahvoja valtioita ja interventionistisia hallituksia tarvitaan käytännössä kiistatta. Mutta kukaan ei pohdi valtion asemaa uudella tavalla. Julkista sektoria ollaan edelleen selvästi vastahakoisia puolustamaan yhteisen edun tai periaatteen nojalla. Monissa eurooppalaisissa vaaleissa, jotka järjestettiin talouskuplan puhjettua, sosiaalidemokraattisilla puolueilla meni huomiota herättävästi yhdenmukaisen huonosti. Markkinoiden romahduksesta huolimatta ne osoittautuivat silmin nähden kyvyttömiksi käyttämään tilaisuuden hyväkseen.
Jos vasemmisto haluaa tulla otetuksi vakavasti uudestaan, sen on löydettävä oma äänensä. Aiheita kiukulle on runsaasti: vaurauden ja mahdollisuuksien kasvava epätasainen jakautuminen, luokkaan ja kastiin pohjautuvat epäoikeudenmukaisuudet, taloudellinen riisto niin koti- kuin ulkomailla sekä korruptiolla, rahalla ja etuoikeuksilla tukitut demokratian verisuonet. Mutta enää ei riitä, että ”järjestelmän” epäkohdat tunnistetaan ja sitten vetäydytään kuin Pilatus, seurauksista piittaamatta. Menneiden vuosikymmenten vastuuton retorinen kansankosiskelu ei tehnyt hyvää vasemmistolle.
On astuttu epävarmuuden aikakaudelle – taloudellisen epävarmuuden, fyysisen epävarmuuden, poliittisen epävarmuuden. On laiha lohtu, että asiasta ollaan laajalti epätietoisia: vuonna 1914 vain harvat ennustivat maailmansa täydellisen romahduksen ja sitä seuranneet taloudelliset ja poliittiset katastrofit. Epävarmuus poikii pelkoa. Ja pelko – muutoksen pelko, rappion pelko, muukalaisten ja tuntemattoman maailman pelko – kalvaa luottamusta ja keskinäisriippuvuutta, joihin kansalaisyhteiskunnat nojaavat.
Kaikki muutos on hajottavaa. On nähty, kuinka terrorismin aave riittää suistamaan vakaat demokratiat raiteiltaan. Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan vielä dramaattisemmin. Miehet ja naiset ajetaan takaisin valtion resurssien varaan. He etsivät turvaa poliittisilta johtajiltaan ja edustajiltaan: avoimia yhteiskuntia vaaditaan jälleen kerran sulkeutumaan ja uhraamaan vapaus ”turvallisuuden” nimissä. Valintaa ei enää tehdä valtion ja markkinoiden välillä vaan kahden tyyppisen valtion välillä. Niinpä velvollisuutemme on miettiä valtion rooli uusiksi. Jos me emme sitä tee, muut tekevät.
Seuraavassa esittämäni argumentit hahmottelin ensimmäisen kerran esseessä, joka julkaistiin The New York Review of Booksissa joulukuussa 2009. Esseen ilmestymisen jälkeen sain monia mielenkiintoisia kommentteja ja ehdotuksia. Yksi niistä oli syvällinen kritiikki nuoremmalta kollegaltani. ”Silmiinpistävintä”, hän totesi, ”siinä, mitä sanot, ei ole niinkään sisältö vaan muoto. Sanot olevasi vihainen poliittisesta horroksestamme ja kirjoitat tarpeesta irtaantua talousvetoisesta ajattelutavastamme. Lisäksi esität, kuinka tärkeää on palata eettisesti valistuneeseen julkiseen keskusteluun. Kukaan ei puhu enää näin.” Siinä tämän kirjan syy.