***

Tekstinäyte

Nainen räpäytti oikeaa silmäänsä. Kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa. Rikoskomisario Erik Winter ummisti silmänsä. Kun hän taas avasi ne, hän näki räpyttelyn jatkuvan edelleen kouristuksenomaisena liikkeenä, aivan kuin elävänä. Winter näki elokuisen auringon heijastuvan naisen silmästä. Aurinko työnsi säteensä sisään avoimesta ikkunasta. Winter kuuli alhaalta kadulta aamupäiväisen liikenteen ääniä; auto ajoi ohi, raitiovaunu kolisteli jossain kauempana, vesilintu kirkui. Hän kuuli askelia, naisen korkojen kopinaa mukulakiviä vasten. Nainen käveli ripeästi, matkalla jonnekin.
Winter katsoi taas huoneessa olevaa naista sekä lattiaa naisen alla. Puulattiaa. Auringonsäde halkaisi lattian kuin palava juova. Se jatkoi matkaansa seinän läpi, seuraavaan huoneeseen, kenties kaikkien samassa kerroksessa olevien huoneiden läpi.
Naisen silmäluomi värähti vielä muutaman kerran. Irrottakaa jo ne kirotut elektrodit. Me tiedämme jo. Hän siirsi katseensa pois naisesta. Hän näki kevyen ilmavirran leyhyttävän ikkunan eteen vedettyjä verhoja. Ilmavirta toi mukanaan kaupungin hajuja, ei pelkästään ääniä. Bensiinin hajua, öljyn katkua. Suolaista meren tuoksua, hän tunsi sen nenässään. Yhtäkkiä hän ajatteli merta, ja taivaanrantaa, ja kaikkea mikä oli sen tuolla puolen. Matkustamista, hän ajatteli matkustamista. Joku sanoi huoneessa jotain, mutta Winter ei kuullut mitään. Hän ajatteli edelleen matkustamista ja sitä, että hänen olisi pakko tehdä matka edessään olevan naisen elämään. Matka ajassa taaksepäin. Hän katseli taas ympärilleen. Tätä huonetta.