Syksyllä 1998 kirjailija Juha Vakkuri on juttumatkalla Togossa ja Beninissä. Hän juo olutta lähes tyhjässä Cotonoun Le Calao -ravintolassa vihreäkantiseen päiväkirjaansa keskittyen. Muutaman pöydän päässä istuu Hemingwayn oloinen mies mustan naisystävänsä kanssa. Mies siemailee viskiä, polttaa ketjussa, hymyilee melkein. Naisystävä kehottaa seuralaistaan sanomaan jotain päiväkirjamiehelle. Viskimies esittäytyy norjalaiseksi öljy-insinööriksi ja kertoo tulleensa Beniniin parisenkymmentä vuotta sitten perheensä kanssa. Perhe katseli afrikkalaista elämänmenoa aikansa ja palasi Norjaan. Mies jäi. Hän sanoo tutkailevansa Beninin hallituksen pyynnöstä öljyesiintymiä Benininlahdella. Ja matkapuhelinverkoston rakentamista. Ja varmaan myös Afrikkaa, ja itseään.

Keskustelu on mutkatonta. Kaupungissa, jossa ei juurikaan valkoisia tapaa, Norja ja Suomi tuntuvat melkein saman maan maakunnilta. Vakkuri kertoo etsiskelevänsä paikkaa, johon voisi perustaa pienen työskentelytilan suomalaisille kirjailijoille. Pari huonetta riittäisi ja ehkä pieni terassi. Meri voisi olla lähellä, niin että sen ainakin kuulisi. Rahaa ei ole penniäkään. Mutta ajatus on. Nainen kehuu syntymä- ja kotikyläänsä kauniiksi. Kylän nimi on Grand-Popo, sinne on matkaa kahdeksankymmentä kilometriä.

Viskimies lupaa tutkailla asiaa. Käyntikortissa on miehen nimi: Carl Becker.

Vakkuri jatkaa puskataksilla länteen, Togoon. Matkan varrella hän muistaa norjalaismiehen puheet ja päättää yöpyä Grand-Popon hotelli L'Aubergessa. Kylä vaikuttaa rapistuneen uneliaalta, elämä tuntuu pysähtyneen paikalleen. Iltapäiväkävelyllään hän ottaa kuvia kolmesta rauniotalosta tien meren puoleisella rannalla. L'Aubergen ravintolan terassilla Vakkuri katselee ja kuuntelee merta, joka ei tunnu asettuvan aloilleen. Hän tuntee löytäneensä paikan, johon voisi palata.

Seuraavana päivänä hän jatkaa matkaansa ja pysähtyy Anéhoon, tunnelmalliseen siirtomaavallan aikaiseen kaupunkiin Togon puolella. Laguuni on lumoavan kaunis. Kapea hiekkasärkän takana alkaa Atlantin valtameri, jota voisi jatkaa esteettä aina Amerikkaan asti, jos soutamaan lähtisi. Vakkuri on väsynyt, mutta kirjoittaa vihreään päiväkirjaansa syyskuun 9. päivänä 1998 paljosta kirjoittamisesta kärsineellä käsialallaan: "Anéhon kirjaston takana olevaan taloon voisi tehdä suomalais-afrikkalaisen kirjailijatalon tai pohjoismaalais-afrikkalaisen. Luonnonkaunis paikka. Paratiisisaari."

Vakkuri jää yöksi, juo muutaman oluen. Illan pimetessä paikka vain paranee, ajan rappeutuma sulautuu hämärään, mennyt aika nousee esiin. Käy niin kuin usein: hiipuva valo pesee vuosikymmenten kolhut. Jäljelle jäävät vain talojen silhuetit ja meri, hämärän kauneus.

Togon presidentti Gnassingbé Eyadéman henki leijuu kuitenkin niin synkkänä maan yllä, että Vakkuri ymmärtää kansainvälisen kulttuurikeskuksen perustamisen Togoon olevan täysin mahdotonta. Mikään Euroopan unionin maa ei tukisi mitään hanketta niin räikeän itsevaltiaasti johdetussa epädemokratiassa. Vakkuri palaa lähtöruutuun ja lähettää viestin norjalaiselle, josko tämä katsoisi hiukan tarkemmin Grand-Popon taloja.

Suomeen palattuaan Vakkuri ottaa yhteyttä taiteilijajärjestöihin, mahdollisiin sponsoreihin, ministeriöihin, liikelaitoksiin, ystäviinsä. Kukaan ei oikein innostu ajatuksesta. Miksi hankalaan Afrikkaan, miksei vaikkapa luonnonkauniille Punkaharjulle, kyselevät tuttavat ja yhteistyökumppaneiksi pyydetyt Suomessa.

Mutta Vakkuri on vakuuttunut ideastaan, ja 30. lokakuuta 1998 Villa Karon ystävät ry:n perustamiskirjan allekirjoittavat Vironkadun aina auringottomassa sisäpihan toimistossa Aarno Cronvall, Catarina Doepel, Matti-Juhani Karila, Ilkka Pulkkinen ja Juha Vakkuri. Samppanjaan ei ole varaa, eikä rahaa ole myöskään kulttuurikeskuksen konkreettiseen käynnistämiseen. Mutta ajatus on vapaa, se ei maksa mitään. Afrikka? Miksi ei? Olisihan se toista kuin työhuone Helsingin Kruununhaassa.