M: Joidenkin vuosien kuluttua, kun olen jo unohtanut sinut, ja kun toisia tällaisia tapahtumia, vääjäämättä vielä tottumuksesta käy ylitseni, minä muistan sinut kuin juuri rakkauden unohduksen. Silloin ajattelen tätä tarinaa kuin unohduksen järkytystä. Tiedän sen jo. Ihmisiä astuu kahvilaan. Nainen katsoo heitä ja kysyy (toivo palaa): N: Eikö yö koskaan lopu, Hiroshimassa? He astuvat viimeiseen näytökseen. Nainen antautuu leikkiin. Sittenkin vaikka mies vastaa valehdellen. M:Ei se koskaan lopu, Hiroshimassa. Nainen hymyilee. Ja äärimmäisen hellyyden varassa, hymyilevän tuskan vallassa, hän sanoo (rakastettavasti): N:Voi, miten pidänkään... kaupungeista, joissa aina on ihmisiä hereillä, yöt, päivät...