Ulkona oli viileää. Mereltä puhaltava kylmä viima pisteli kasvoissa ja painoi sateen märäksi piiskoman paidan vasten hikistä ihoa, vilutti ja kädet olivat kohmeessa, vihmoi viistosti ja pisarat osuivat ihoon lähes vaakasuorana luotisuihkuna. Oli tulla kylmä, oli kiire, ei voinut höllätä ja panna kävelyksi. Hengitys höyrysi, veri kohisi korvissa, sydän iski yhä kiihtyvässä tahdissa rytmiä ja rumpukalvot soivat patarumpujen sävelkorkeudella. Jalat rullasivat, piiskasivat maata. Päässä takoi vain yksi ajatus. Täytyi päästä pakoon, täytyi ottaa hatkat, karata, päästä mahdollisimman nopeasti pois ja juosta karkuun minkä jaloistaan pääsi, täytyi karistaa muut kannoilta ja saada kunnon etumatka, haihtua paikalta mahdollisimman liukkaasti. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Ne lähtisivät perään heti, kun tajuaisivat, mitä oli tapahtunut, ja joku älypää ehtisi tehdä hälytyksen ja panna kytät perään. Kytät eivät antaisi armoa, ne janosivat verta.
Raikas ilma tuntui hyvältä. Se pesi pois syvään piintyneen mielisairaalan hajun. Vapaus. Kuu lipui esiin repaleisen pilven takaa ja valaisi lätäköiden uurtamaa siistiä hiekkakäytävää, jota reunustivat suoraan rintamalinjaan vedetyt hautakivet. Yhdellä haudalla oli vielä kukat, koska sitä ei ollut vielä ehditty luoda umpeen, lapio oli isketty pystyyn arkun viereen kasattuun hiekkakasaan, josta tulisi ruumiille ikuinen sorataivas. Uusi alku. Se koittaisi heti, kun he saisivat fyrkat käsiin. Kuolleilla oli suu täynnä multaa. Vielä ei ollut mullan aika.
Juoksijoiden varjot piirtyivät sammalta kasvaviin hautakiviin. Suoraan edessä häämöttivät jo sairaalan valot, rapa roiskui askelten painosta, kun kengät osuivat sateen pehmentämään soraan yhä kiihtyvässä tahdissa, ja kosteus alkoi hiljalleen imeytyä jo sukkiin, oli kiire, kello tikitti, jokainen menetetty sekunti lisäsi riskiä jäädä kiinni ja joutua takaisin kiven sisään. Ei ollut varaa hellittää tai löysätä, täytyi painaa täysillä eteenpäin, häipyä ja päästä pakoon, mennä jonnekin, mistä paskalakit eivät heitä löytäisi, vaikka helikopterit pörräisivät taivaalla. Kytät piti huijata menemään eri suuntaan kuin he.
Jostakin kauempaa kantautui korviin sireenin voimistuva ääni, ambulanssi lähestyi sairaalaa. Pisarat valuivat poskia pitkin, juoksivat kylmällä iholla, ja huulille eksynyt sadevesi maistui suussa. Vauhti alkoi käydä hengen päälle, suu oli liian pieni haukatakseen kunnolla ilmaa, happi pakkautui isona, kovana pallona keuhkoihin eivätkä kylkiluut antaneet myöten vaan rutisivat pallon kasvaessa yhä isommaksi ja viedessä tyhjentyviltä keuhkoilta yhä enemmän tilaa. Silmissä lenteli mustia haituvia.
Nieltyään kurkkuun nousseen liman Liimatainen vilkaisi taakseen, pyyhkäisi kämmenselällä silmiä ja yritti tarkentaa katsetta. Hän näki perässään kompuroivan hahmon, joka oli liiankin tuttu. Kukkonen tuli perässä, juoksi ja huohotti. Sen naama oli pahassa irveessä. Silmät näyttivät siltä, että se ei ollut kokonaan tässä maailmassa, vaan oli jäänyt jonnekin painajaisten, kuvitelmien ja todellisen maailman väliin roikkumaan kosmisena jojona. Meno oli toispuoleista, koska oikea kenkä oli vasemmassa jalassa ja vasen oikeassa. Kieli lipoi nenästä valuvaa räkää, ja silmät tuijottivat jonnekin sellaiseen kaukaisuuteen, jonne ei ollut tarjolla virallista reittiliikennettä.
Liimatainen nosti katseensa ja oli seota askelissa. Nilkka muljahti ja jalkaterä oli irrota nivelsiteistä. Hän katsoi laveeratulta lankakerältä näyttävää kuuta, joka tuijotti syyttävästi takaisin. Haistakoon paska. Pisti vihaksi. Turha häntä olisi mistään syyttää, hänellä oli oikeus tehdä, mitä halusi. Hän ei ollut luuseri, niitä räkänokkia oli tungokseen asti. Jylhän hän oli pistänyt kylmäksi jo mielisairaalan ulkoportailla, koska se oli flipannut ja alkanut harata vastaan, saksista tehty puukko paksulle kaulalle, nopea viilto, kurkku auki ja veret pihalle, hänellä ei ollut varaa ottaa harteilleen ensimmäistäkään turhaa taakkaa, perkele, jo Kukkosessa oli huolta riittämiin. Tappaminen ei ollut ongelma. Se oli ratkaisu, nyt oli yksi tyyppi vähemmän jakamassa saalista. Olo tuntui siltä, että olisi ollut liian iso omaan ruumiiseensa, paita oli liimautunut selkään, se kiristi, puristi pahasti. Nenässä tuntui veren haju, pakenevan elämän löyhkä, suussa maistui metalli. Sammunut katse. Vittu. Elämä oli vain loputon tuolileikki, ja nyt Jylhä oli jäänyt vaille tuolia. Ihan oikein sille. Kuollut ei tarvinnut rahaa. Ruumis ei tarvinnut yhtään mitään. Se oli ikuisesti pois muonavahvuudesta, toisin kuin hän itse. Hän tiesi, mitä halusi eikä kukaan voinut estää häntä ottamasta sitä, mitä hän halusi. Hän eli täysillä. Ei kannattanut olla mikään vitun urpo tai luuseri, koska niitä oli muutenkin riittämiin. Täytyi, saatana, ymmärtää oma etu ja ottaa rahat silloin, kun niitä tyrkytettiin. Yksinkertaista. Tilaisuudet tulivat vain kerran, palaamatta.