Ali ei kertonut Gregoriolle unistaan. Hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt sellaiseen. Alin mielestä unien tulkitseminen oli samanlaista hölynpölyä kuin teenlehdistä ennustaminen ja horoskoopit. Hän ei ollut koskaan uskonut, että Jumala puhui niin verhotusti. Ja niin hän oli ajatellut silloin kun hän vielä uskoi Jumalaan. Ali kieltäytyi uskomasta, että hän olisi saanut tartunnan järvestä. Hän hallitsi itsensä. Se oli ensiarvoisen tärkeää.
Gregorion mustat hiukset kimmelsivät valossa kuin neste. "Tännepäin."
Mies tarttui hänen reppuunsa, ja Ali seurasi häntä askelten kuluttamaa polkua pitkin. Kymmenen minuuttia myöhemmin Gregorio polvistui ja painoi lamppunsa oranssiin kamaraan. "Näetkö ne?"
Alin jalkojen alla killui tusina kuollutta hadaalia, jotka näyttivät valmiilta murtautumaan ulos tihkukivivaipasta. Jopa naispuoliset hadaalit näyttivät verenhimoisilta alkukantaisine nisineen, nyrhittyine hiuksineen ja albiinosilmineen. Jokaiselta naiselta puuttui vähintään yksi sormi. Ali tunnisti käytännön vankiajoiltaan. Kaikki kuolemat merkittiin leikkaamalla irti sormi tai sormia.
"Niitä on lisää", Gregorio sanoi ja pyyhki valokeilalla sileää kivipintaa. "Ainakin viisikymmentä. Myös orjia. Ihmisorjia."
He kävelivät jähmettyneen myllerryksen päällä. Nämä olivat nykyhadaaleja, nuhjuisia ja epämuodostuneita. Muutamilla hadaaleilla oli päällään ihmisten riepuja — Ali näki Niken logon — mutta ihmisillä ei ollut vaatteita. Kaula- ja nilkkarautoja lukuun ottamatta orjia oli pidetty alastomina.
"Rutto", Ali sanoi. Hän ei ollut aikaisemmin nähnyt epidemian seurauksia omin silmin. "Se levisi nopeasti."
He kävelivät tihkukivellä ja vilkuilivat ruton uhreja mineraalilinssin läpi. "He olivat pakenemassa", Ali sanoi. "Meitä, ihmistunkeutujia."
Lämmin tuulahdus pyyhki sileää kivipintaa. Ali kohotti päätään. Yhtäkkiä tuhat kuiskausta vyöryi hänen tajuntaansa. Kuulonsa rajamailla hän erotti pehmeitä vokaaleja ja hadaalien kliksahduskielen pätkiä. Tuulahdus tyyntyi. Äänet hiljenivät.