Yli kuukauden laulu oli herättänyt hänet keskellä yötä, aina sama laulu, jota sama nainen tai ehkä lapsi lauloi. Ike ei tiennyt miksi kutsua sitä, hymniksi vai balladiksi. Vai kuolemakseen. Oli miten oli, hän tiesi syöverin hamuavan uskotonta poikaansa.
Hänen aikansa oli koittanut.

Iken valmiiksi pakattu rinkka oli autotallissa roskapöntön takana. Seuraavana päivänä oli roskiennoutopäivä. Hän raahasi tunnollisesti pöntön tien varteen, tämä oli hänen viimeinen arkiaskareensa tässä maailmassa. Sitten hän nosti rinkan selkäänsä ja suuntasi kuun valaisemille kukkuloille.

Ensimmäisen kerran laulun kuullessaan Ike oli syyttänyt herkistyneitä aistejaan. Syöverissä vietetyt vuodet olivat muuttaneet häntä perinpohjaisesti. Muodonmuutos kuului toimenkuvaan, se oli lääketieteellinen tosiasia. Kaikki muuttuivat alhaalla, jotkut enemmän kuin toiset. Ike oli muuttunut enemmän kuin useimmat. Syöveri oli säästänyt hänet epämuodostumilta, mutta tehnyt hänestä puolittain eläimen. Esimerkiksi tänä yönä hän hahmotti puissa olevien lintujen määrän niiden siiveniskujen perusteella. Kuu kirjaimellisesti kohotti häntä: kiertolaisen vetovoima vaikutti hänen selkäydinnesteeseensä. Hän kuuli lapsensa sydämensykkeen... vaikka pienokainen oli yhä kohdussa.

Viikon Ike oli kolunnut öisin paljain jaloin pihoja, koska oli kuvitellut unettoman naapurin hyräilevän tai soittavan radiota. Mutta hän ei ollut saanut selville, mistä laulu kuului, vaikka se oli jatkuvasti voimistunut. Hän pohti, kutsuiko joku luontokappale häntä, tai kenties meri. Ehkä muusa yritti opettaa hänelle uuden laulun. Ehkä tällainen enteili luomisvimmaa.

Mutta pari päivää aikaisemmin hän oli lopulta jäljittänyt laulun erään luolan suulle. Sinne hän oli tänään matkalla. Lyhyt patikkamatka johti hänet kalkkikivikalliossa ammottavalle aukolle.Hän seisoi laulun lähdettä vastapäätä. Saastainen ja mädältä haiseva tunneli ei juuri houkutellut. Mutta Ikella oli paljon kokemusta tällaisista paikoista. Tavallaan hän oli syntynyt sellaisessa.

Laulu kumpusi luolasta. Se viekotteli häntä muistoilla maan syvyyksistä. Sanat eivät erottuneet. Ehkä kielitieteilijä Ali olisi saanut niistä selvää. Iken tajuntaan työntyi ajatuksia: tule vaan, jätä auringon kultaomenat. Jotain sellaista. Ike vilkaisi viimeisen kerran pintamaailmaa, nyökkäsi sille hyvästiksi ja aloitti laskeutumisen.