Rouva Vogelin luona

"Teidän täytyy aina jättää kengät tähän eteiseen, Herr Walter.” Kuusikymppinen lyhyenläntä rouva Vogel ravisti tarmokkaasti jaloistaan iki­vanhat, kuluneet naisten kumipohjalipokkaat ja ilmoitti: ”Te voitte käyttää minun kenkiäni.”

Oli joulukuu, elettiin uutta vuosituhatta ja Berliini kipristeli muutaman asteen pakkasessa.

Kurkistin hädin tuskin kymmenen neliön kokoiseen huo­neeseen. Tästä kolostako tulisi uusi kotini? Miksipä ei. En ole koskaan kaivannut isoa asuntoa, jossa kulkisin huoneesta toi­seen ihmetellen yksinäisyyttäni. Ehkä pieneen huoneeseen asettuminen on minulle kuin paluu äidin kohtuun. Minun äitini kohdussa ei ollut edes ikkunaa. Ja kuitenkin se oli elä­mäni parhainta aikaa. Sitä paitsi viihdyn hotelleissa ja pen­sionaateissa. Ne eivät ehkä voita sinun kotiolojasi, mutta ne voittavat kirkkaasti minun kotioloni. Asetun myös mielelläni asumaan toisten kalustamiin huoneisiin, koska silloin saan kokonaan uuden ympäristön joutumatta tekemään mitään. Berliinissä pidän erityisesti niin sanotuista yksityishuoneista, privates Zimmer. Ne ovat berliiniläisten yksityiskotien vuokra­huoneita. Monien mielestä sen kaltainen asuminen voi tuntuavähemmän houkuttelevalta, mutta berliiniläisten vuokranan­tajien huoneistot ovat isoja, vuokrattava huone on kohtuulli­sen erillään muusta asunnosta ja vuokranantajat ovat hyvin ystävällisiä. On hauskaa maata huoneessaan ja kuulla etäältä berliiniläisen kodin ääniä, ja on mukavaa toisinaan törmätä vuokranantajaansa – ja hänen kissoihinsa – ja vaihtaa muu­tama lause. Silloin tuntee olevansa sisällä kaupungin aidossa elämässä.