Ilotulitusraketti räjähti taivaalla valtavaksi ryppääksi sateenkaaren väreissä
hehkuvia kipinöitä.

Kova paukahdus sai Marko Pippurisen säpsähtämään ja läikyttämään
boolin rinnuksilleen. – Voi perse ja reikä!
Vuosi oli juuri vaihtunut uudeksi Kypärävaaralla, Tohmajärven Riikolan
kylässä. Vaaran laelle pystytetyllä kodalla vietettiin perinteikästä
tapahtumaa, jonka odotettu kohokohta oli ilotulitus. Sää oli pakastunut
iltaa kohden juuri sopivan piristäväksi ja paikalle oli kokoontunut kaikenikäisiä
juhlijoita. Paistetun makkaran ja tuoreen pannukahvin tuoksu kohosi
höyrynä laavukatoksen edessä olevalta grillipaikalta. Kokkausvuorossa
päivysti Markon lankomies, paikallinen taksiyrittäjä Mika Vaittinen.

– Syntisen hyvää uutta vuotta sinulle Marko! Mika hihkaisi ritilällä
tirisevän makkararivistön takaa.
– Itelles! Pippurinen huusi. Hän horjahteli juopunein askelin ja hinkkasi
pipollaan boolin kastelemaa pusakkaansa.
– Pääsikö yllättämään? Mika jatkoi virnistellen.
– Meitsi taitaa olla vielä hitusen sätkynä siitä Kok Sukin jöötistä,
Marko mutisi ja istua mätkähti laavun reunalle.
Tohmajärvellä liikkui huhuja Pippurisen ja Pyryn syksyisistä edesottamuksista,
mutta Mika ei ollut udellut, mitä hierontalaitoksessa todella
tapahtui. Poliisi oli hiillostanut Markoa useaan otteeseen, ja niinpä hän
oli päättänyt olla tenttaamatta lankoaan yhtään enempää. Se ei tarkoittanut,
etteikö hän olisi kihissyt uteliaisuudesta.
– Hierontaöljytkö siellä ottivat kipinää? Mika kysäisi ikään kuin ohimennen.
Marko hörähti ja tökkäsi savukkeen suupieleensä ennen kuin jatkoi
keskustelua. – Se sutenöörin puuropää oli kuulemma ritsannut palttiarallaa
kolmisenkymmentä kiloa louhintaräjähteitä ja hamstrannut
niiden nallit takahuoneeseen.

– Pentele!
– Olihan se suhtkoht rouhea mälli, Pippurinen nyökkäili. – Korvat
lakkasivat vinkumasta vasta tuossa itsenäisyyspäivän tienoilla.
Mika naurahti lankonsa letkeälle tavalle tarinoida. Siinä on kaveri,
joka ei ikinä muutu.
Mika ei ollut suhtautunut Markoon aina yhtä rennosti: vielä muutama
vuosi sitten hän ei ollut voinut sietää vaimonsa sikailevaa velimiestä.
Mika oli yrittäjäperheen lapsi ja oppinut jo pienenä poikana, että saavuttaakseen
elämässä jotain täytyi tehdä työtä. Hänen arvomaailmansa
seisoi suoraselkäisyyden, sitkeyden ja sisun muodostaman kolmiyhteyden
perustalla, jonka riettaana irvikuvana Mika oli pitänyt Markoa heti
ensitapaamisesta lähtien.
Heidän myrkylliset välinsä olivat joutuneet tulikokeeseen, kun Katja
oli järjestänyt isoveljelleen töitä Mikan taksifirmassa ja kaiken lisäksi
majoittanut Markon perheensä kotiin.
Mikan käsitys Markosta muuttui kertaheitolla, kun tämä puhkesi
yllättäviin sankaritöihin ja pelasti hänen perheensä sekopäisen amatöörikonnan
kynsistä. Urotekojensa jälkeen Marko ei tietenkään enää
malttanut toimia taksirenkinä Mikalle, mutta kuihtuneen työsuhteen
raunioille kohosi ystävyys.
Mika ei hyväksynyt Pippurisen anarkistista elämäntyyliä varsinkaan,
koska hänen yhdeksänvuotias Roni-poikansa piti Markoa jopa
Hämähäkkimiestä rankempana sankarina mutta hän oli nähnyt,
millainen lannistumaton tarmonpesä tuon renttuboheemin sisuksissa
uinui. Se riitti tekemään Pippurisesta Mikan silmissä luottomiehen.
– On teillä ollut varsinainen seikkailu, Mika totesi ja järjesteli paketista
noukkimiaan Kabanosseja kypsymään grillin ritilälle. – Eikö Pyryn
kantti kestänyt jatkaa teikäläisen köörissä?
Marko pudisti päätään ja huokaisi pettyneen oloisesti. – Jätkä vaihtoi
maisemaa siihen ilmaisutaidon fiinistelylukioon Kuopiossa.
– Niin joo, taisihan se Katja tosiaan kertoa siitä, Mika lausahti.
– Pyry on oikeasti ihan noheva sälli, mutta sen ukolla hirtti kiinni.
– Raimollako? Mika kysyi epäuskoisesti. Hän oli tuntenut Pyryn isän
kouluajoista lähtien, eikä ollut koskaan tavannut toista yhtä hyväntahtoista
miestä.
– Jumalauta, kun meinasi uida liiveihin Nesteen parkkipaikalla! Pippurinen
tuhahti ääntään korottaen.
– Siis Lehikoisen Rami? Mika varmisteli ajatuksesta kummastuneena.
Toisaalta, jos joku voi ajaa ihmisistä lauhkeimman murhanhimoisen
raivon partaalle, niin se on nimenomaan Marko Pippurinen…
– Jeppe tuli soittelemaan poskeaan ja mälskytti, että haastaa meikäläisen
rosikseen pentunsa hengen vaarantamisesta, Marko murahti silmiään
pyöritellen. – Eihän siinä muu auttanut kun laukoa ukkoa reiteen
thaikkukiertsarilla. Siihen loppui uhoaminen.

Mikäli Raimo Lehtinen olisi ollut viettämässä uutta vuotta Kypärävaaralla,
olisi hän saattanut oikaista Pippurisen kertomuksessa esiintyneen
pikkuruisen asiavirheen. Todellisuudessa Marko ei ollut ehtinyt
esitellä ”Kickboxerista” opittuja kamppailutaitojaan vaan oli linnoittautunut
Ladaansa välittömästi Pyryn isän nähtyään. Pippurinen olisi
spurtannut pois jos ei olisi vasta autoon sulkeuduttuaan äkännyt pudottaneensa
avaimet parkkipaikalle.

Mottiin jääneen Markon ei ollut auttanut muu kuin kököttää kiltisti
aloillaan ja kuunnella sivuikkunan läpi, mitä mieltä Raimo oli hänestä
niin ihmisenä kuin yksityisetsivänäkin. Perusteellisen ripityksen jälkeen
Raimo oli poiminut Pippurisen avainnipun ja viskannut sen niin pitkälle
kuin pesäpalloveteraanina jaksoi. Eli kauas.
Marko oli saanut koluta katuojia aamuyön viimeisille tunneille ja kun
hän lopulta oli löytänyt avaimensa, hänen alitajuntansa oli jo kehittänyt
oman versionsa tapahtuneesta.
– Teikäläisen tarinoissa olisi ainesta vaikka elokuvaan! Mika nauroi
tietäen vallan hyvin, että oli juuri kuullut otteen taattua Pippurislegendaa.
– No varmasti! Marko lausahti jämäkästi.
– Jaa-a… Mika tuumi leukaansa raapien. – Kukahan se sinun rooliisi
parhaiten istuisi?
– Ron Jeremy, Pippurinen vastasi empimättä.
Mika hekotteli älyttömälle mielikuvalle, mutta Pippurinen vaikutti
olevan visionsa kanssa täysin vakavissaan.
– Niin, nythän voisi olla hyvä aika pistää rahoiksi etsivätoimisto Hakan
edesottamuksilla, Mika jatkoi jutustelua, joka hänen puoleltaan oli
ollut täysin leikkimielistä. – Onhan näitä kotimaisia dekkareita taas viime
vuosina filmailtu…
– Armotonta perseilyä! Pippurinen tyrmäsi ja alkoi humalassaan kuulostaa
jo hivenen aggressiiviselta. – Sinä päivänä, kun Hesen kuukauden
ateriana on ”Pippurinen”, meitsin voi viedä saunan taakse.
Valkoharmaaseen kevyttoppa-asuun pukeutunut nainen lähestyi laavua.
Hän oli koonnut vaaleat, olkapituiset hiuksensa poninhännälle ja
kietaissut kaulansa ympärille neulehuivin, jonka takaa välkehti punaisille
poskille levinnyt hymy.
– Mitäs ne pojat täällä uhoavat? Katja Pippurinen kysyi ja vilkutti
grilliä operoivalle miehelleen.
– Kata! Marko ponnahti jaloilleen ja kohotti kätensä. Katja läimäytti
siihen villasormikkaaseen puetun kämmenensä.
– Jes! Marko hihkaisi.
– No jes, jes! Katja Pippurinen nauroi ja loi vaivihkaa kysyvän katseen
Mikaan. Tämän nyökkäys välitti Katjalle aivan liian tutun viestin: Veljesi
pitäisi päästä kotiin nukkumaan.
– Mikä on vointi? Katja tiedusteli Markolta.
– Aivan he-le-ve-tin hyvä, Marko tunnelmoi silmät luppasten.
– Vuosi on freesi, fiilinki on tikissä ja pössis on taaki.
Pippurinen yritti pukea hyvät väristyksensä 90-luvulta peräisin olevaksi
street dance -liikkeeksi, mutta kompastui jalkoihinsa ja oli kaatua
naamalleen grilliin.
– Varo! Mika älähti ja singahti ylös. Hän sai taklattua holtittomasti
huojuvan lankomiehensä lumeen, mutta potkaisi grilliritilään ja lennätti
makkarat ympäri laavun edustaa.
– Nyt ylös sieltä, Mika ärähti ja yritti tempoa veltoksi valahtanutta
Markoa istuma-asentoon.
– Annahan kun mie vähän huilin, lumessa kyntävä Marko huokaili.
– Löysä kuin linnunpaska, Mika puuskahti ja antoi Pippurisen käden
mätkähtää hankeen.

Katja keräili grillistä singonneita Kabanosseja ja sai seurakseen veljensä
englanninbulldoggin, joka oli ilmestynyt paikalle kuin tyhjästä,
mikä sinänsä oli arvostettava saavutus yli kolmekymmentä kiloa painavalle
vankkarakenteiselle möykylle.
– Pontso, ei! Katja komensi makkaroita nuuskivaa, surumielisen näköistä
koiravanhusta.
– Ei se ole kuullut mitään enää pariin vuoteen, maassa lojuva Marko
lausui toteavaan sävyyn.
– Mutta hyvä nenä sillä vielä on! Vanha rynnäkkösika, perkele…
– Pontso, pois! Katja käskytti ja yritti pitää koiraa aloillaan nyhtäensitä
kaulapannasta. Kaksitoistavuotias Pontso ei piitannut estelyistä,
vaan työntyi koko painonsa ja ison päänsä avulla lumessa odottavien
lihojen äärelle.
– Olkoon… Katja tuhahti ja istahti katsomaan, kuinka makkarat katosivat
paksujen ihopoimujen reunustamaan kitaan.
– Hyvää uutta vuotta Pontso! Senkin haiseva lahtivalas! Marko hörötti.
– Jos kuule vähän rauhoittuisit, Katja sihahti. – Täällä on lapsia.
Samassa hieman kauempaa vaaran laelta muun juhlaväen joukosta
kajahti megafoniin puhuttu ilmoitus: – Hyvät ihmiset! Meillä on ilo
potkaista uusi vuosi käyntiin hienolla yllätyksellä!
– Ohhoh... Katja näki mitä oli tulossa ja arvasi joutuvansa hyssyttelemään
veljeään pian uudestaan.
Marko kohottautui ylös grillin takaa kuin kännipäinen vieteriukko.
Hänen punaiset silmänsä tapittivat väkijoukon suuntaan, jossa hiipunut
ilotulitus oli korvautunut salamavalojen välkkeellä.
– Foi fittulan fäki… Pippurinen narisi.
– Marko, Katja sanoi ja puristi veljeään olkapäästä. – Pysy nahoissasi.
Juhlan seremoniamestarina toimiva Riikolan kylätoimikunnan puheenjohtaja
jatkoi kuulutustaan: – Suoraan Iskelmän Listan kärjestä:
Sonja Tarukannel ja legendaarinen koko kansan mediapersoona Antti-
Oskari Martiskainen!
– Jestas… Pippurinen voihkaisi ahdistuneesti ja hankasi naamaansa.
Sonja Tarukannel oli uransa uuteen nousuun saanut iskelmätähti ja
Markon entinen tyttöystävä. Nykyaikaisena renessanssimiehenä itseäänpitävä
Antti-Oskari Martiskainen puolestaan oli paras mahdollinen
suomennos termille ”douchebag”, epämieluisa henkilö, joka on enemmän
kuin kusipää, mutta kuitenkin vähemmän kuin armoton kusipää.

Entinen toimittajalupaus oli taantunut omahyväisyydessään marinoituvaksi
pelleksi, joka havitteli uskottavuutta niin iskelmälaulajana,
elokuvaohjaajana kuin entisenä KGB:n superagenttinakin. Jälkimmäinen
näistä epätoivon sävyttämistä yrityksistä oli koitua Martiskaisen
kuolemaksi, kun hän tietämättään paljasti itärajan tuntumassa operoivan
entisen neuvostovakoojan hämäräpuuhat. Hän sai kiittää Pippurista
sekä pelastumisestaan että Sonja Tarukanteleeseen tutustumisesta.
Markon tyrmistykseksi Martiskainen löysi Sonjasta uuden kumppanin
paitsi estradeille myös karille ajautuneeseen elämäänsä.
– Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! hehkeän näköinen Sonja toivotti
yleisölleen. – On aivan ihanaa olla täällä kotona teidän kanssanne.
Leuto tuuli hulmutti Sonjan tavaramerkinomaisia tulipunaisia hiuksia.
Hän oli pukenut kuntosalilla trimmatun vartensa kireisiin farkkuihin
ja nahkatakkiin. Uhkeamuotoinen Sonja oli kahdentoista sentin
koroissaan varsinainen amatsoniprinsessa, jonka rinnalla Martiskainen
näytti aseenkantajaeunukilta.

Antti-Oskari oli sullonut itsensä neonvalkoiseen lasketteluhaalariin,
jonka luonnoton kiilto ei varsinaisesti imarrellut hänen yliruskettunutta
hipiäänsä. Virolaisen plastiikkakirurgin pingottamat kasvot olivat tästä
huolimatta pelkkää kuoritettujen hampaiden virnettä.
Martiskainen tarttui aggregaatista virtansa saavaan mikrofoniin ja
nyökkäili hyväksyvästi aplodeille, jotka oli tarkoitettu hänen puolisolleen.
– Yes! Martiskainen huudahti ja hekotteli harjoiteltua, itsetietoista
nauruaan. – Haluan tähän väliin välittää terveiset erittäin hyvältä ystävältäni,
lähes veroiseltani isänmaan veljeltä, joka hetki sitten lähetti minulle
henkilökohtaisen tekstiviestin. Hyvää uutta vuotta Soinin Timpalta!
Yksinäiset taputukset puhkoivat juhlapaikan ylle laskeutunutta hiljaisuuden
harsoa.
– Törppö, Pippurinen puuskahti ja painoi päänsä kämmeniinsä. Mitä
helvettiä Sonja näkee tuossa fägärissä?
– Takana on vauhdikas vuosi, jonka aikana olemme kiertäneet Suomea
ja vieneet pohjoiskarjalaista ilosanomaa aina Hangosta Utsjoelle,
Sonja sanaili ja otti yleisönsä tottuneesti haltuun luontevan viehättävällä
olemuksellaan. – Me löysimme toisemme näissä kauniissa maisemissa ja
musiikin ihanan lahjan kautta.

Sonja hymyili vieressään patsastelevalle Martiskaiselle, joka haalarissaan
sulautui taustaansa niin tehokkaasti, että näytti kuin ilmassa olisi
leijunut solariumista karannut virnuileva irtopää.
– Haluamme nyt jakaa sen saman lahjan teidän kanssanne, Sonja
lausui. Hänen äänensä uhkui sydämellistä lämpöä.
Oli jälleen Martiskaisen vuoro spiikata: – Esitämme nyt akustisen
version minun sanoittamastani menestysduetosta ”Vartiokotkan siivin”.
– Vuotta on kestänyt viisi minuuttia ja haluan jo ladata lyijyt naamariin,
Marko surkutteli.
– No niin, lakkaahan itkemästä, Katja lohdutti veljeään eikä edes
yrittänyt peitellä huvittuneisuuttaan, jonka tilanne ja Markon yliampuva
reaktio aiheuttivat. – Sonja ja Martiskainen ovat oikeastaan aika veikeä
pari. Vähän niin kuin Danny ja Armi.
Marko loi Katjaan paheksuvan mulkaisun. Minä en ole vielä valmis
vitsailemaan tästä.
– Dannyn ei pitäisi annostella itseruskettavaa painepesurilla.

Seremoniamestari sai kunnian säestää artistivieraita kitaralla ja jo ensimmäisen
säkeistön loppuun mennessä Martiskainen oli saanut otteen
kirjoittamistaan lyriikoista. Yleisö yhtyi kertosäkeeseen ja vartiokotka
kohosi tunnelman tavoin uljaasti siivilleen.
Mika oli saanut korjattua grillillä sattuneen haverin ja jakoi paperiin
käärittyjä makkaroita nälkäisille juhlijoille.

Katja istui Markon viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille. – Eikö
ole tavallaan ihan suloista, että he löysivät toisensa sinun kauttasi?
Marko vastasi avoimen halveksuvalla tuhahduksella.
– Tiedät hyvin, ettei sinulla ja Sonjalla ollut tulevaisuutta, Katja sanoi.
– Ei se ole sinulta mitään pois, jos hän on onnellinen jonkun muun
kanssa, vaikka pillukateus onkin se suomalaisen miehen todellinen kansantauti.
Marko naurahti ja katsoi siskoaan leveästi hymyillen. – Sanoitko
”pillukateus”?
– Entä sitten? Katja hymähti ja tunsi punan lehahtavan poskilleen.

Hänen olisi pitänyt arvata, ettei se yksi kerta, kun hän rohkeni puhua
rempseitä, päässyt livahtamaan Markolta ohi.
– En ikinä, ikinä, ole kuullut sinun sanovan ”pillu”, Marko jatkoi
piikittelyään. – Sano se uudestaan!
– Enkä sano! Katja tiuskahti muka-kiukustuneena ja läpsäytti Markoa
käsivarteen.
– Hannari! Sano nyt! Marko hekotteli. – Sanotaan yhdessä!
– Ei tasan sanota yhdessä!
– Huudetaan! Kolmosella lähtee, Marko sanoi päättäväisesti. – Yksi…
kaksi… kolme… pi…
– PILLU! Katja huudahti ja huomasi välittömästi olleensa ainoana
äänessä.

Sonjan ja Martiskaisen esitys oli loppunut juuri sopivasti, joten hihkaisu
kantautui yleisön korviin vaivatta.
Mika oli ollut ojentamassa makkaraa ja pillimehua kuusivuotiaalle
tytölle. Hän vilkaisi vaimoaan ja iski tälle silmää pisteliääseen sävyyn.
Hienoa rakas!
– Voi luoja… Katja supisi häpeillen, muttei voinut estää Markon vahingoniloista
naurua tarttumasta häneenkin.
– Sonja Tarukannel ja Antti-Oskari Martiskainen! seremoniamestari
kailotti megafoniinsa ja lypsi yleisöstä vielä toisen kierroksen taputuksia.
– Kyllähän me nyt tuo revitys nokitetaan! Marko mahtaili ja kampesi
jaloilleen.
– Ketkä ”me”? Katja kuiskasi huolestuneena.
– Me! Marko vastasi aivan kuin asiassa ei olisi ollut pienintäkään
epäselvyyttä. – Nesteen karaokeiltojen starat!
Sonjan ja Martiskaisen ympärille kerääntyneet kyläläiset silmäilivät
Pippurista, josta oli tullut juhlien pakollinen kiintiökänniääliö.
– Okei! Mikä piisi vetäistään? Marko kailotti piittaamatta vaivautuneesta
hiljaisuudesta.
– Onko yleisöllä toivomuksia?
– Äiti! pikkutyttö juoksi grillin luona seisoskelevien vanhempiensa
luokse. – Iso koira oksentaa laavun takana!
– Tuo onkin vähän tuntemattomampi veisu, mutta jos hyräilet ensimmäiset
nuotit…

– Piru vie, Marko! Katja sihahti vihaisesti. Hän pinkaisi juoksuun ja
katosi laavukatoksen taakse.
– Mitä? Marko pälyili siskonsa perään hölmistyneenä.
Laavun ja sen takana kohoavan kuusimetsän erotti hirsistä rakennettu
aita. Katja pysähtyi katoksen nurkalle ja näki möykkymäisen hahmon
lojuvan liikkumattomana aidan vieressä. Voi ei.
– Pontso? Katja kuiskasi ja lähestyi kyljellään makaavaa koiraa rauhallisen
askelin. Laavukatoksen varjo lankesi pahimmilleen rakennuksen
taakse, mutta Katja saattoi erottaa tummia läikkiä hangessa. Verta.
Katja riisui hansikkaansa, polvistui koiran viereen ja kosketti hellästi
tämän kylkeä. Hän tunsi pulssin sykkeen kämmentään vasten epäsäännöllisenä
ja vaimeana. Pontson hengitys oli hädin tuskin kuultavissa
olevaa rahinaa.
– Pontso-kulta… Katja huokaisi ja silitti koiravanhuksen isoa päätä.
Katja kuuli takaansa laahustavia askelia, eikä hänen tarvinnut kääntyä
katsomaan tietääkseen kuka siellä oli.
– Onko se riiviö kunnossa? Marko kysyi ja epäonnistui yrityksessään
verhota hätäänsä huumoriin.
Katja kääntyi katsomaan veljeään ja pudisti päätään.
Marko tunsi suuren palan nousevan kurkkuunsa. Hän lysähti hankeen
vanhan ystävänsä viereen ja puristi tämän hellään halaukseen.
– Kyllä se siitä selviää, Marko kuiskasi ääni värähtäen. – Ihan niin
kuin aina ennenkin.