Lokakuussa koitti aika matkustaa Lontooseen kuuden keikan minikiertueelle. Matkan järjestelyissä auttoi Johanna-levy-yhtiön Atte Blomin tuttava Richard Bishop, jonka Lontoossa pyörittämän levymerkin Armageddon Recordsin julkaisuja Johanna jakeli Suomessa. Lentokoneen laskeutuessa Michael Monroe hämmästeli näkemäänsä: miksi kaikki Lontoon rakennukset olivat noin matalia? Toisen maailmansodan aikaiset pommitukset olivat madaltaneet miljoonakaupungin profiilia, mutta Lontoo oli säilyttänyt vuosisataisen charminsa historian kolhuista huolimatta. Kaupunki oli kalsea, epämukava, vapaamielinen, värikäs ja aristokraattinen popkulttuurin ydin. Kansainvälisyydessä ja etnisessä kirjavuudessa Lontoo peittosi Tukholman mennen tullen. Hanoi Rocksille se oli jälleen yksi pysäkki unelmien tiellä, ja kaupunki otti heidät valtaansa. Bändi asui Lontoossa Shepherd's Bushin Townhouse Studiosilla ja sen jälkeen eri hotelleissa, kuten Bayswaterissa, Marco Polossa ja Julius Caesarissa.

Nasty Suicide: "Lontoo alkoi hyvin nopeasti tuntua kotoisalta paikalta. Se tuntui enemmän kodilta kuin Tukholma. Lontoossa ihmiset olivat enemmän mun kaltaisia. Mestat, joissa me aluksi soitettiin, eivät olleet isoja mutta tuntuivat ihan tarpeeksi suurilta. Greyhoundissa ja Marqueella saattoi edellisenä, samana tai seuraavana iltana soittaa joku tosi iso bändi tai joku legenda, jota itse kunnioitti ihan helvetisti."

Seppo Vesterinen: "Bändille oli hirveän innostavaa soittaa Englannissa, esimerkiksi Marquee-klubilla. Hanoi myös erottui hyvin muista bändeistä. Siihen aikaan Japan-tyyppiset kiillotetut bändit olivat trendikkäitä. Hanoi Rocks oli hyvin erilainen kuin ne. Hanoi veti kaiken överiksi, kun taas nämä humanleaguet olivat hyvin sliipattuja."

Ison-Britannian popskeneä dominoi pehmoinen ja stailattu uusromantiikka. Toisessa ääripäässä oli new wave of British heavy metal, brittiläisen hevimetallin pönäkkä uusi aalto. Hanoi Rocks sopi niille, joista hevi oli liian kankeaa ja pop turhan taipuisaa. Hanoin seksikkäälle, särmikkäälle ja arvaamattomalle rock'n'rollille oli tilaus 80-luvun alun Britanniassa.

NEMS-yhtiön Paul Boswell oli buukannut bändille klubikeikkoja, joista ensimmäinen oli Moonlight Clubilla. Paikalla oli kourallinen ihmisiä — tai sitten "kuus ihmistä ja yks kolmijalkainen koira", kuten Andy McCoy muistelmissaan totesi.

Michael Monroe: "Moonlight Clubilla meidän kanssa soitti bändi, jonka laulaja oli tosi säälittävä Jim Morrison -wannabe. Siellä oli ehkä kahdeksan ihmistä katsomassa, ja nekin oli kaukana lavasta, baarin puolella, mutta me vedettiin täysillä kuten aina."

Yksi niistä kahdeksasta oli The Waves -bändin laulaja Katrina Leskanich, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Katrina & The Waves -bändissä ja "Walking on Sunshine" -hitistä. Hän oli paikalla ikään kuin työasioissa.

Katrina Leskanich: "Minut pyydettiin Moonlight Clubille katsomaan jotain Hanoi Rocksia, joka kuulemma etsi naislaulajaa laulamaan taustoja biisiin, jota se oli äänittämässä. Bändin laulaja oli tyrmäävän upea, kaikki yleisössä tuijottivat häntä ihaillen koko keikan ajan. Kaikkein vaikuttavinta Hanoi Rocksissa oli sen seksuaalinen vetovoima. Minusta bändin musiikki oli helppoa ja mutkatonta rockia. Sellainen ei oikein kolise minulle, mutta ymmärsin kyllä, että he vetoaisivat rokkareihin, naisiin ja tietenkin kauniista miehistä pitäviin miehiin."

Marraskuun keikkapäivämääriä kalenteriin merkkailtaessa oli jäänyt huomaamatta, että Englannissa tietyt harrasteet ovat pyhiä. Fulham Greyhoundin -keikka sattui samalle illalle Englanti—Unkari-jalkapallo-ottelun kanssa, minkä vuoksi kansalaiset eivät piitanneet illan musiikillisesta annista paljoakaan. Jopa dj seurasi matsia matkatelevisiosta levyjen kääntelyn lomassa. Samalle illalle buukatun kolmen bändin sarjasta Family Fodder peruutti keikkansa kokonaan, ja Violent Marriage tyytyi soittelemaan funkiaan kymmenelle katsojalle. "Hip Shaken" hiipiessä esiin Fulham Greyhoundin kälyisestä PA:sta laskuhumalainen ilmapiiri alkoi sähköistyä. Vajaan viidenkymmenen hengen vahvuiseksi turvonnut, lähinnä hevimetallidiggareista koostunut yleisö selvisi alkuhämmennyksestään nopeasti, loksautti tipahtaneet alaleukansa kiinni ja alkoi seurata tuota tuntematonta bändiä. Hanoi Rocks antoi kaikkensa, ja asenne, energia ja lahjakkuus läiskivät brittejä molemmille poskille. "Rocks oli kuin pyörremyrsky, täynnä sähköä, kiihkoa ja yritystä", kuvaili paikalla ollut toimittaja Esa Koivio näkemäänsä joulukuun 1981 Soundissa. "En mä tiedä miltä se kuulosti, mut fiilis oli helvetin hyvä", kommentoi Andy McCoy. Samaa mieltä oli bändiä tsekkaamaan tullut kaveri, josta myöhemmin tuli Dogs D'Amour -yhtyeen nokkamies Tyla.

Tyla: "Joku sanoi mulle, että mun on pakko nähdä Hanoi Rocks, että he pukeutuvat samalla tavalla kuin mä ja että meillä on samat vaikutteet. Menin katsomaan Hanoi Rocksia Fulham Greyhoundiin. Siellä oli noin 40 ihmistä ja kaikki diggasivat bändiä. Hanoi Rocks myös viihtyi hyvin yleisön joukossa. Tiedän kyllä miksi: olen soittanut Fulham Greyhoundissa lukemattomia kertoja, ja paikan takahuone on pahempi kuin vessa."

Fulham Greyhoundissa oli myös toimittaja Dave Dickson, joka oli tullut tekemään bändistä keikka-arvostelua Kerrangiin.

Dave Dickson: "Olin täysin puulla päähän lyöty Hanoi Rocksin showsta. 1970-luvun alusta saakka oli ollut paljon glamrockbändejä. Useimmat niistä olivat kehnoja. 1960-luvun alusta lähtien oli ollut paljon rock'n'roll-bändejä. Useimmat niistä olivat huonoja. 70-luvun puolivälin jälkeen tuli paljon punkbändejä. Harvat niistä olivat mistään kotoisin. Ennen Hanoi Rocksia en KOSKAAN ollut nähnyt bändiä, jotka käsitteli punkin ja glamin murusia ja melkoista määrää rock'n'rollia NIIN taitavasti. Minulle Hanoi Rocks oli päivitetty punkversio Rolling Stonesista."
Fulham Greyhoundissa yleisö hurrasi ja taputti Hanoi Rocksille jonkin verran, mutta kukaan ei tiennyt bändistä mitään.
Dave Dickson: "Lontoolaisyleisöä on vaikea miellyttää. Jos yleisö ei tunne bändiä mutta ei myöskään heittele sitä esineillä tai kävele ulos, keikan voi katsoa onnistuneen."

Fulham Greyhoundin -keikkaa seuraavana päivänä Hanoi Rocks lämmitteli Wishbone Ashia Plymouthissa.

Michael Monroe: "Andy McCoy diggasi Wishbone Ashia, etenkin sen stemmoja. Wishbone Ashissa soitti beisiä Trevor Boulder, joka oli soittanut muun muassa Bowien The Spiders from Mars -bändissä. Boulderilla oli mielettömät sideburnsit. Wishbone Ashit oli ihan nastoja jätkiä, mutta mä toivoin, ettei mulle koskaan kävisi niin kuin niille. Ne pelasivat takahuoneessa apaattisina pasianssia, kunnes oli aika lähteä lavalle töihin."

Vanhemmasta yliopistoväestä koostunut yleisö meni täysin banaaneiksi, kirkui ja osoitti suosiotaan, kun Hanoi Rocks kipusi lavalle kolmannen Englanninkeikkansa alussa. Vastaanotosta riemastunut bändi valmistautui lyömään ilmoille "Tragedyn" ensimmäiset soinnut, värivalot syttyivät loihtiakseen kihelmöivään ilmapiiriin lisää taikaa — ja aplodit loppuivat kuin seinään.

Michael Monroe: "Hetken verran me luultiin, että wow, me ollaan nyt jo suosittuja Englannissa. Sitten valot sytytettiin ja jengi vaikeni. Olisi voinut kuulla neulan putoavan. Ne oli luulleet, että me oltiin Wishbone Ash. Joku taputti kohteliaasti. Mä sanoin mikkiin, että 'Shut up, you too! We might as well all be quiet'."

Hanoi Rocks oli väärässä paikassa mutta ei antanut sen häiritä. Bändi hieroi rockiaan tottelemattoman yleisön naamaan yhtä estoitta kuin missä tahansa muuallakin.

Vaikka Hanoi ei tällä keikalla saanut jengiä puolelleen, se poistui lavalta moraalisena voittajana. Wishbone Ashin mukana pysyteltiin kolmen keikan ajan, ja seuraavaksi Hanoi Rocks nousi Brunel Universityn lavalle. Keikka oli Plymouthin yllätyksellistä iltaa lupaavampi tilaisuus, ja Hanoi soitti irtonaisesti ja hyvin. Noin neljäsataa Wishbone Ash -fania suhtautui kimalteleviin teinienkeleihin asiallisesti. Osa heistä näytti jopa tempautuvan mukaan Hanoin rockiin — lukuun ottamatta tietenkin niitä lavan reunalle pakkautuneita Wishbone-diehardeja, jotka katsoivat asiakseen ajaa lämmittelyaktin lavalta huutelemalla. Monroe palkitsi paskiaiset sujuvalla hävyttömyyksien tulvalla.

"Milloin nämä pojat oikeastaan nukkuvat?" päivitteli lopen uupunut Esa Koivio Soundissa hengattuaan Hanoi Rocksin mukana pari vuorokautta. Vaikka Hanoi Rocks oli koetellut miesparan hermoja valvottamalla tätä aamunkoittoon saakka ja myöhästymällä reippaasti sovituista kuvaussessioista, oli tämä vakuuttunut bändin tasokkuudesta. Kuten myös Seppo Vesterinen, joka oli kutsunut monikansallisen CBS-levy-yhtiön edustajat seuraamaan Hanoi Rocksin edesottamuksia sen ensimmäiselle brittikiertueelle. Mitään konkreettista ei vielä tapahtunut, mutta huhut alkoivat levitä.

Gyp Casino: "Se minikiertue Wishbone Ashin kanssa oli naurettava, yleisö ei ollut uskoa silmiään kun nousimme lavalle. Hanoin ensimmäiset keikat Lontoossa kuitenkin tekivät vaikutuksen moniin, ne olivat tosi tiukkoja. Ja Marqueella oli hienoa!"

Michael Monroe: "Ekalla Marqueen-keikalla mä sukelsin yleisöön ja sohaisin vahingossa jotain jätkää naamaan. Siltä aukes silmäkulma ja multa meni peukalo sijoiltaan. Keikan jälkeen se tuli takahuoneeseen ja selitti espanjalaisella aksentilla: 'Hey man, I love your band! You're better than The Rolling Stones, but next time be more careful!'"

Tyla: "Näin Hanoi Rocksin myös Marqueella. Andy McCoy pummasi multa röökiä koko illan ja sanoi, että mun pitäisi perustaa bändi, koska näytin hyvältä. Olin silloin perustamassa Dogs D'Amouria, laulaja vain puuttui... Ja varmaan tiedätkin, mitä sitten tapahtui."

Andy McCoyn kannustamana Tyla ryhtyi itse bändinsä laulaja-kitaristiksi. Dogs D'Amour sai ensimmäisen levydiilinsä Suomesta Miettisen Kumibeat-merkiltä ja kasvoi yhdeksi katurockskenen rakastetuimmista kulttinimistä.

Suhteiden luominen , keikkailu ja jokaöiset bileet eivät olleet Hanoi Rocksin ainoa syy lähteä Englantiin: toisen pitkäsoiton nauhoitukset aloitettiin Lontoossa marraskuussa 1981. Sitä ennen Hanoi Rocks oli äänittänyt Tukholmassa Decibel-studiolla tuottaja Olle Larssonin kanssa tulevan singlensä "Dead by X-Mas", Sparks-vaikutteisen kappaleen, jolla Monroe soittaa osan kitaroista ja pianosta. Singlen b-puolen, "Nothing New", lisäksi nauhalle tarttui uusi versio "Café Avenuesta", joka julkaistiin myöhemmin Self Destruction Blues -levyllä.

Michael Monroe: "Kun me treenattiin 'Dead by X-Masia' joulun alla, me kuultiin, että meidän roudari Helge oli tehnyt itsemurhan. Helge oli valvonut pari yötä ja hirttäytynyt sitten komeroon. Se oli joutunut tekemään sen kaksi kertaa, koska ekalla kerralla se ei ollut onnistunut. Alun perin singlen etukannessa piti olla peili, jonka päälle oli valkoisella pulverilla kirjoitettu 'Dead by X-Mas', ja takakannessa piti olla palava joulukuusi. Helgen itsemurhan jälkeen se kansi-idea alkoi tuntua tosi mauttomalta, joten me tehtiin toisenlainen kansi."

"Dead by X-Mas" / "Nothing New" -single ilmestyi joulukuussa 1981 Suomessa. "Me tehtiin se biisi ('Dead by X-Mas') huviksemme silloin kun me vedettiin helvetisti spiidiä", McCoy kertoi Kerrangille marraskuussa 1982. "Me löydettiin Sepon piilottama pussi, jossa oli 20 grammaa spiidiä. Ja sitten Nasty sai syyt niskoilleen." "Joo, kun Seppo tuli sisään, Nastylla oli se pussi kädessään", Michael hekotteli.

Samaan aikaan Hanoi Rocks oli vaipumassa tilaan, joka ei naurattanut lainkaan.