Julia Noussair nojasi kämmenillään kylpyhuoneen kaakeliseinään, painoi päänsä alas ja antoi veden valua ylitseen pieninä noroina. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli seisovansa lämpimässä kesäillan sateessa. Julia keskittyi kuuntelemaan ainoastaan sydämensä lyöntejä ja veden kohinaa. Toisin kuin vaikkapa suoritukseen valmistautuvan urheilijan, Julian täytyi työssään onnistuakseen saavuttaa tyyni ja odotukseton mielentila. Tähän kuului edessä olevien tilanteiden aiheuttaman hengenvaaran hyväksyminen. Hän työskenteli yhdessä poliisin tarkoin varjelluista peitetoimintayksiköistä.

Julia veti suihkukopin oven auki ja astui peilin eteen vesipisaroiden helmeillessä maitokaakaon värisellä iholla. Hän pyyhkäisi heijastuksensa esiin höyrystyneestä lasista. Se oli kolmekymmentäviisivuotiaan egyptiläissuomalaisen naisen heijastus. Hieman alle 170 senttiä pitkä vartalo oli klassisen naisellinen mutta ryhdikäs ja jäntevä kuin pitkänmatkan juoksijalla. Jadenvihreissä silmissä oli viehättävän veijarimainen katse, ja kulmakarvat kaartuivat niiden ylle kuin siivet. Huulet osasivat paljastaa hurmaavan hymyn, mutta se ilme ei kuulunut rooliin, jonka puitteissa Julia aikoi taas toimia.

Hän katsoi peilikuvaansa syvälle silmiin: hänen oli jälleen aika löytää niiden takaa toinen henkilöllisyys, jonka elämää hän oli elänyt kohta kahden kuukauden ajan. Julia veti kastanjanruskean tukkansa päätä myöten taakse. Hän oli jo tottunut juuri ja juuri solisluita koskettaviin hiuksiinsa, jotka muutama kuukausi sitten olivat olleet puolet pidemmät. Meikin käyttö ja se huoliteltu ulkonäkö, jotka Julialle olivat muutoin itsestäänselvyyksiä, eivät kuuluneet hänen roolihahmolleen.

Julia käveli kylpyhuoneesta makuuhuoneeseen. Parvekkeen ovi oli auki, ja lattiaan asti ylettyvät valkeat verhot väreilivät tuulessa. Verhojen takaa sälekaihtimista pehmeästi siivilöityvä valo soljui Julian paljaalla vartalolla kuin valoskannerin säteet. Lähtöön oli vielä aikaa, ja hän antoi huoneeseen virtaavan ilmanhengen kuivattaa ihonsa.

Asunto oli vuokrakaksio Merrastorneissa Mukkulan lähiöalueella. Luonnonvalkeat seinät olivat asunnon sisustusta mukaillen täysin tyhjät ja elementtitalolle tyypillisen ohuet. Seinänaapureinaan Julialla oli eläkkeelle jäänyt ravintoloitsija thaimaalaisen vaimonsa kanssa ja rakkauselämänsä kovaäänisyydessä koomisuuden rajat usein ylittävä yksinhuoltajaäiti lapsineen. Kaksio oli yksi peiteyksikön monista vuokra-asunnoista, joihin poliisit tarvittaessa pystyivät majoittumaan valehenkilöllisyyden niin vaatiessa.

Peitetehtäviin erikoistuneet yksiköt toimivat täysin erillään muista poliiseista eikä niiden toiminnasta tai olemassaolosta tiedetty juuri mitään. Poliisi käytti peitetoimintaa pääasiassa huumerikollisuuden tutkimiseen. Aluksi Julia soluttautui miedompia aineita ja laittomia kasvuhormoneja kauppaaviin jengeihin, ja useimmiten valeostajana.

New Yorkin terrori-iskuilla oli kauaskantoisia vaikutuksia huumekauppaan myös Pohjoismaissa. Yhdysvaltojen kostopommitukset Afganistanissa tuhosivat valtaosan maan tärkeimmistä unikkoviljelmistä, mistä johtuen heroiinia ei saanut Suomessakaan. Apteekkimurtojen ohella lisääntyi myös amfetamiinin käyttö. Amfetamiinia salakuljettaneen liigan päätekijöiden pidätys takasi Julialle pääsyn hiljattain perustettuun peitetoimintaryhmään, joka erikoistui terrorismin ja siihen liittyvän rikollisuuden paljastamiseen.

Julia otti työn mieluusti vastaan, sillä diilereiden ja narkomaanien parissa vietetyt pari vuotta olivat verottaneet hänen henkisiä voimavarojaan enemmän kuin hän päällepäin antoi näkyä.

Julia pysytteli poissa peitetehtävistä pari vuotta, mutta tapauksen Mona Knaup & Lauri Varta kohdalla yksikön johtaja Luukas Huhtala kutsui naisen pois työpöytänsä takaa.

Saksalaissyntyinen Knaup oli ääri-islamilaisilla kytköksillään herätellyt Interpolin kiinnostusta ja tiedusteluraporttien mukaan lyöttäytynyt yhteen Lauri Vartan kanssa. Varta oli poliisille tuttu tapaus; miehen nimi oli pariin otteeseen tullut esiin laittomien asekauppaepäilyjen ja hänen tuttavapiirissään esiintyneiden pidätysten yhteydessä, mutta Varta itse oli onnistunut säilyttämään rekisterinsä puhtaana. Se, mikä häntä ja Knaupia yhdisti, oli Huhtalan ryhmän tehtävänä selvittää.

Tiedustelun tuottaman näytön perusteella kyse oli huumekaupasta, jolla todennäköisesti pyrittiin keräämään rahoitusta ääriaineksille tai erittäin pienellä todennäköisyydellä itsenäisen terroriteon toteutukseen. Paljastui, että Varta ja Knaup olivat ryhtyneet yhteistyöhön muun muassa amfetamiinia salakuljettavan moottoripyöräjengin kanssa.

Kuten vastaavanlaisissa operaatioissa usein oli tapana, tälläkin kertaa verkkainen tutkimustyö ja odottelu muuttuivat hetkessä ratkaisevaksi tilaisuudeksi.

Tullilaitoksen ja poliisin tietolähteenä aiemminkin toiminut Antti Tikka oli ottanut yhteyttä Lahden tullin rikostutkija Kari Mauroseen reilu kuukausi sitten.

Tikka oli sukkuloinut Lahden alamaailmassa koko aikuisikänsä. Hän oli aloittanut rikollisen uransa kioskimurroilla ja autovarkauksilla. Ensimmäisen pidemmän vankilatuomionsa aikana hän oli löytänyt itsestään piileviä pr-miehen kykyjä ja päättänyt jättää kenttähomma kollegoilleen. Tikka oli saavuttanut maineen kaverina, jonka puoleen viikonloppulomille pääsevät vangit kääntyivät etsiessään halpoja päihteitä ja vielä halvempia naisia. Hän piti suhdeverkostonsa kunnossa ja osasi opastaa tietynlaista rikollista osaamista etsivän juuri oikean henkilön luo.

Poliisin niin kutsuttuun tiedottajarekisteriin Tikka oli kuulunut muutaman vuoden ajan, ja hänen tietonsa Päijät-Hämeen alueella tapahtuvasta huumausainekaupasta oli johtanut merkittäviin takavarikoihin.

Tikka kertoi Mauroselle, että hänelle oli tarjoutunut tilaisuus välittää ekstaasikaupat Lauri Vartan ja luotettavan ostajan kanssa. Mauronen näki pitkään odotetun mahdollisuuden Vartan suhteen koittaneen.

Viikon kuluttua Antti Tikka otti Maurosen valvonnassa yhteyttä Vartaan. Tämän ilmoittaessa ettei pystyisikään toimittamaan aiemmin lupailemiaan ekstaasitabletteja Mauronen luuli joutuneensa jälleen umpikujaan.
Mutta tällä kertaa hän luuli väärin. Varta oli valmis myymään puolen kilon verran "toista tavaraa kolmella donalla". Tikka tiesi miehen tarkoittavan amfetamiinia.

Varta ja Tikka sopivat alustavasti tapaamisen saman päivän illaksi Mukkulan ostoskeskuksen ravintolan wc:hen. Kolmen puhelinkeskustelun jälkeen he vahvistivat tapaamisajaksi puoli kuuden.

Mauronen piti nopean palaverin alaistensa sekä huumerikosyksikön päällikön Juhani Asikaisen ja salaisen peitetoimintayksikön johtajan Luukas Huhtalan kanssa. Pidätysoperaatio koordinoitiin kolmen viranomaistahon kesken. Valeostajan roolin taitava Julia sai hoidettavakseen kenttäosuuden. Hän esiintyi jälleenmyyjänä, sillä narkkarit hoitivat harvoin kolmentuhannen euron kertakauppoja. Antti Tikka oli vakuuttanut Vartan siitä, että hänen hankkimansa kauppakumppani oli rutinoitunut kyseisen hintaluokan kaupoissa.

Julia kiskoi jalkaansa polvista miltei puhki kuluneet farkut. Hän pujotti asekotelon vyötärönauhan sisäpuolelle ja kiinnitti sen lenkillä vyöhönsä. DeSantisin Pro Stealth - kotelo istui hänen lonkkansa oikealle puolelle huomaamattomasti. Kotelossa oli paikka myös varalippaalle. Julia oli aina pitänyt yhdeksänmillisestä Glock 17 - pistoolista ja etenkin aseen uudemmasta versiosta, jossa rungon pölysuojaan oli kaiverrettu kiskot taktiselle valolle ja kahvan etureuna muotoiltu sormiurilla ergonomisemmaksi. Se oli erinomainen pistooli jo suoraan tehtaan liukuhihnalta poimittaessa, mutta Julia oli teetättänyt omaan aseeseensa muutaman parannuksen: laukaisuvastusta oli kevennetty ja nallipiikki korvattu mallilla, joka mahdollisti aseen laukaisun jopa veden alla. Muoviset tähtäimet Julia oli vaihdattanut teräksisiin kiinteisiin tähtäimiin, joiden tähtäystäplinä toimivat itsevalaisevat tritiumampullit.

Julia tarkasti, että lipas oli täynnä ja latasi patruunan piippuun. Hän työnsi polymeerimuovirunkoisen pistoolin koteloonsa ja laski paidan helman sen kahvan päälle.

Hän istui sängylle ja otti käteensä yöpöydällä olevan kirjan. Kansilehden taakse oli teipattu Julian viisivuotiaan pojan Alekin valokuva. Mitään muuta todelliseen henkilöllisyyteensä liittyvää Julia ei pitänyt vuokrakaksiossaan. Alekin kuva oli ankkuri siihen maailmaan, jota Julia halusi työssään suojella. Poika edusti kaikkea sitä, mitä Julia piti vielä tahriintumattomana ja aidosti hyvänä.

Julia katsoi kuvaa ja pystyi tuntemaan sormenpäissään lapsensa hiusten pehmeän kosketuksen. Alek hermostui aina, kun hänen tukkaansa pörrötettiin, ja ajatus tästä sai Julian hymyilemään itsekseen. Hän kiinnitti kuvan takaisin kansilehden taakse ja taitteli lehden paikalleen. Oli aika lähteä.

Porraskäytävässä haisi voimakas puhdistusaine, jollaista varakkaammissa kerrostaloissa ei takuulla käytetty. Ehkä siitä syystä, että niiden portaikoista tarvitsi huomattavasti harvemmin siivota virtsaa tai oksennuksia. Julia asteli mustalla kaakeloinnilla päällystetyn käytävän läpi rakennuksen ulko-ovelle.
Ruosteenpunainen, 70-lukulainen Volvo nousi loivaa mäkeä talon pihaan.

Kuski tuntui lähestulkoon nojaavan äänitorveen häätääkseen edessään leikkivät lapset pois tieltä. Polkupyöränsä takarenkaalla ajava poika heilautti hänelle keskisormea. Poika kaahasi auton edestä potkaisten samalla sen keulaa. Nulikka oli lasketellut pihatien alas Vanhatielle ennen kuin Volvon kuljettaja ehti huutaa mitään perään.

Julia kaivoi pilottitakkinsa povitaskusta jenkkihuivin ja kietoi sen päähänsä kävellessään verkkaisesti Volvoa vastaan. Auto pysähtyi hänen eteensä tyhjäkäynnille. Julia avasi pelkääjänpuoleisen oven ja nyökkäsi kuskille tervehdyksen.
— Saatanan pennut, Antti Tikka murahti. — Katso jäikö siihen jälkeä.
Julia vilkaisi auton keulaa ja pudisti päätään.
— Saatanan pennut, mies totesi uudestaan. Julia hymähti ja istui autoon.
Tikka kiepautti Volvon ympäri ja tähyili vielä nähdäkseen harmittavaa röyhkeyttä osoittaneen pojan.
— Heittäisin koirille sen pikku kusiaisen... mies mutisi ja kiihdytti ärsyyntyneenä auton pois talon pihasta.

Kolmekymmentäviisivuotiaan Tikan olemusta pystyi kuvailemaan parhaiten jos kuvitteli, miltä Hessu Hopo näyttäisi ihmisenä. Hontelo ja alituiseen hölmistyneen näköinen Tikka lähti ajamaan kohti ostoskeskusta. Yllään miehellä oli kirpputorilta löytyneet bermudasortsit ja Van Halen -selkälipulla koristeltu, kivipesty farkkutakki.

Julia otti takkinsa taskusta Nokian matkapuhelimen ja avasi sen kuoret.
— Anna puhelimesi, Julia sanoi kääntämättä katsettaan mieheen.
Tikka vilkaisi Julian puuhia ja tajusi, mistä oli kyse.
— Ei!! Ei ei, ei, tästä ei ollut mitään puhetta, Tikka mekkaloi kuin ruttotartuntaa saamaisillaan.
— Ovatpa sinulla piuhat kireällä, Julia puuskahti. — Varta luottaa sinuun. Tässä ei ole mitään riskiä.
Tikka vilkaisi ulos sivuikkunasta ja hieraisi silmiään. Mies kurotti takkinsa taskuun ja ojensi kännykkänsä Julialle. Tämä vaihtoi SIM-kortin toiseen puhelimeen, kytki laitteeseen virrat ja varmisti toimivuuden ennen kuin ojensi sen Tikalle. Puhelimen sisään oli rakennettu lähetin.
— Paskat... Tikka sihautti päätään pudistaen. — Ei ole ennen tarvinnut mikkiä kantaa…
— En ymmärrä mikä tässä nyt on niin vaikeaa, Julia veisteli. — Teitä tiedottajia pidetään muutenkin huorina.
— Kaikki horatsut eivät tee kaikkea, Tikka vastasi närkästyneenä. — Tästä hyvästä voisit hieman fiksailla meikkiksen rekisteriä.
— Älä nyt unta näe, Julia tuhahti. — Sinä laajennat tällä repertuaariasi.
— Onko se peräaukko latinaksi? Tikka puuskahti.
— Sinulla se läppä vaan lentää, Julia naurahti ja taputti miestä kannustavasti olalle.
— Tattista vaan, Tikka irvisti. — Kiva että sinulla on hauskaa.
Suomen poliisilaissa tekninen tarkkailu kuului salaisten pakkokeinojen piiriin, joiden käyttöön oli saatava tuomioistuimen lupa. Julia ei ollut käyttänyt kuuntelulaitteita kuin parissa aiemmassa tapauksessa.

Yleensä sen oikeutuksena nähtiin poliisihenkilön turvallisuuden takaaminen — ei tallenteiden myöhempi käyttö oikeudessa. Tuomioistuin oli huomattavasti joustavampi, mikäli kysymyksessä oli huumausainerikos tai terroristitoimintaan liittyvän rikoksen valmistelu.

Teknisen kuuntelun välineistö jakautui kahtia: kehoon kiinnitettäviin digitaalisiin tallentimiin ja lähettimiin. Kumpikaan ei ollut täydellinen vaihtoehto. Tallennin otti äänen puhtaampana, mutta kooltaan lähetintä isomman laitteen kiinnitys vartaloon ei aina ollut mahdollista, saati järkevää. Lähettimen saattoi puolestaan rakentaa esimerkiksi matkapuhelimen tai mp3-soittimen sisään. Ongelmana oli se, että laite ei itsessään ollut tallennin vaan suhteellisen lyhyen kantaman radiolähetin ja sen vuoksi signaalin vastaanottajan oli pysyteltävä lähietäisyydellä.

Tähän ei aina tarjoutunut tilaisuutta, ja siinäkin tapauksessa että tarjoutui, saattoi radiosignaali häiriintyä tai pahimmassa tapauksessa paljastua. Tällä kertaa moisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa. Luukas Huhtala tarkkailisi tilannetta ostoskeskuksen parkkipaikalle pysäköidystä pakettiautosta.

Nelikymppinen ylietsivä ei ulkonäöltään vastannut stereotyyppistä kadettikoulun priimusta. Tumma, jakaukselle kammattu tukka oli alituiseen siistimisen tarpeessa, ja uneliaiden, pähkinänruskeiden silmien katse näytti usein siltä kuin mies olisi juuri herätetty syvästä unesta. Tämä oli tietenkin vain ulkokuori, jonka hämäävä vaikutus toimi Huhtalan eduksi.

Peitetoimintayksikön johtajaksi määrätty mies oli hankkinut kannuksensa Suojelupoliisissa, jonka terrorismin torjuntaan erikoistuneessa yksikössä hän yhä toimi. Kovahermoisena ammattilaisena tunnettu Huhtala oli työlleen omistautunut yksinkulkija, joka oli aina tehnyt asiat omalla tavallaan ja saanut aikaan kovia tuloksia.

Kevät oli pahasti myöhässä. Ilma oli ollut viileä ja sateinen jo viikkokausia. Tuulessa huojuvat, lehdettömät puunrungot näyttivät pystyyn kuolleilta ruumiilta, joita joku yritti tuloksetta ravistella hereille. Lähiömaiseman ankeuden korostaminen entisestään oli hankalaa, muttei näköjään mahdotonta.

Myrskyä enteilevän taivaan raskaat pilvimuodostelmat roikkuivat

kuin niiden kannatinlangat olisivat katkeamassa millä hetkellä hyvänsä.

Julia katsoi ohivilisevää, harmaan eri sävyistä koostuvaa maisemaa.

Sadepisaroita alkoi putoilla auton tuulilasiin, ja vilkaisu horisonttiin kertoi niiden olevan avausnumero muutaman kilometrin päässä odottavalle kaatosateelle. Mukkulan ostoskeskus, Ostari viralliselta nimeltään, jakautui kahteen osaan: uuteen ja vanhaan. Uusi osa myös pysyi jatkuvasti uutena, sillä säännöttömin väliajoin sitä sammutettiin ilmiliekeistä ja rakennettiin taas uudelleen.

Vahvistamattomien huhujen mukaan palot saivat toisinaan alkunsa ostoskeskuksen kebab-pizzerioista, joiden tiuhaan vaihtuvat omistajat päättivät vakuutusrahojen toivossa antaa rasvakeittimessä syntyneen palon levitä häiriöittä.

Tikka pysäköi Volvonsa Ostarin vanhan puolen eteen. Tapaaminen Vartan kanssa oli sovittu Ravintola Nisseen, jonka terassilla istuskeli säästä huolimatta paikan kanta asiakaskuntaa. Kello oli kahtakymmentäviittä yli viiden. Sade oli jo yltynyt huomattavasti.
— Ja muista, Julia aloitti. — Junaile kaupanteko tänne parkkipaikalle.
— Tässä ilmassa? Tikka ähkäisi. — Mitä minä sille sävellän?
— Sanot että minä hoidan liikeasiani mieluummin sateessa kuin miesten kusilaarilla.
Tikka astui autosta ulos sateeseen. Julia nojautui penkkiin, laittoi autoradion soimaan ja katseli tiedottajansa ottavan löperöitä hölkkäaskelia kohti baaria.

Parkkipaikalla oli reilut kymmenkunta autoa. Julia vilkaisi peilin kautta kauas takavasemmalleen jäävää luonnonvalkeaa Volkswagen-pakettiautoa ja piti siitä ajatuksesta, että Luukas oli hänen taustajoukoissaan.

Kellon ollessa paria minuuttia yli puolen Nissen terassin eteen lipui tummansininen BMW. Matkustajan ovi aukesi. Puolipitkään, mustaan nahkatakkiin ja valkeisiin housuihin sonnustautunut Lauri Varta nousi ulos. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kantamuksia mukanaan. Pitkäsäärinen, hieman alle kolmekymppinen mies asteli ripeästi ravintolan ovelle, vilkaisi puolihuolimattomasti taakseen ja katosi sisään. Ratin taakse jäävästä hahmosta ei saanut tarkemmin selvää.

Julia pureskeli hampaitaan yhteen katse naulittuna ravintolan oveen. Hän yritti näyttää odotuksessaan niin rennolta kuin mahdollista, mutta manasi mielessään peitetehtävistä pitämäänsä taukoa, jonka vaikutukset tunsi nyt hermoissaan.

Viitisen minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen Julia näki Lauri Vartan ja Antti Tikan astelevan ulos baarista. Tikka nyökkäsi Julialle, ja tämä nousi Volvoa kohti käveleviä miehiä vastaan. Vartan teräväpiirteisten kasvojen perusilme oli keskittynyt, huulet tiukasti yhteen puristetut ja kulmat kurtistuneet.

Luukas Huhtala seurasi tilanteen kehittymistä lähettimen vastaanottimen äärellä.
— Missä tavara on? Julian ääni kysyi Huhtalan nappikuulokkeessa. Varta aukaisi puhelimen, soitti pikavalintaan ohjelmoituun numeroon ja antoi hälyttää vain kerran.

Ravintolan eteen parkkeeratun Bemarin kolmelitrainen moottori hörähti käyntiin ja auto lipui Volvon viereen. Ulos astui Vartan kumppani ja tuore vaimo, miestä muutaman vuoden vanhempi Mona Knaup.

Terroritoiminnasta epäillyksi henkilöksi Mona oli kaikin puolin tavallisen näköinen — mutta kuitenkin piirteiltään huomattavan siro ja painoi korkeintaan viisikymmentä kiloa. Saksalaisnaisen hartiapituiset hiukset roikkuivat vapaina ja nenällään hänellä oli mustasankaiset silmälasit. Hän oli pukeutunut anorakkiin ja farkkuihin ja kantoi haalistunutta, vaaleanpunaista olkalaukkua, jonka ojensi miehelleen. Varta aukoi kansiläpän ja poimi käteensä jätesäkkimuoviin ja alumiiniteippiin tiiviisti käärityn paketin.

Luukas Huhtala hieraisi leukaansa tuijottaessaan edessään olevaa pientä nestekidenäyttöä, johon pakettiauton takaikkunan taakse sijoitettu kamera syötti videokuvaa. Hän odotti Julian merkkiä — iskusignaalia joka olisi merkkinä pidätykselle.

Julia piteli pakettia vyötärönsä korkeudella ja arvioi sen painavan hyvin lähelle puoli kiloa. Hän tunsi jotain tihkuvan teippauksen alta ja nuuhkaisi sormiaan.
— Grillauskastiketta, Varta naurahti. — Paketin ympärillä on parissa kerroksessa sitä ja valkosipulisinappia. Koirien varalta.
Julia hymähti ja kiskaisi huivin päästään. Hän ei mitenkään ollut voinut suunnitella keittiömestarin paketista vuotavaa kastiketta, ja nyt todellakin näytti siltä kuin Julia olisi riisunut päähineensä pyyhkiäkseen sormensa.
Todellisuudessa se oli Luukaksen odottama iskusignaali.
— Antaa mennä, Huhtala lausui lankamikrofoniin.
Kaksi poliisiautoa ilmestyi parkkipaikalle kuin tyhjästä.

Mona Knaup tunsi sydämensä takovan henkitorvea vasten. Hänen katseensa poukkoili lähestyvien autojen ja vähiin käyvien pakoreittien välillä.

Kaatuneen mustepullon sisällön tavoin epätoivo levisi hänen mieleensä.
Ei. Tämä ei saa tapahtua.

Ravintola Nissen terassilla istuvat katsoivat suu auki, kun poliisit tavoittivat muutamassa sekunnissa ruosteenpunaisen Volvon luona seisoskelleen nelikon.
Neljä virkahaalareihin pukeutunutta poliisia syöksyi ulos kulkuneuvoista.
— Poliisi! Liikkumatta!
Lauri Varta, Tikka ja Julia nostivat kätensä pystyyn heti.
Mona ryntäsi pakoon.

Tilanteessa, jossa aika tuntui pysähtyneen, naisen juoksu näytti epäluonnollisen nopealta. Laurin ja poliisin huudot eivät tavoittaneet häntä. Mona kuuli korvissaan pelkkää huminaa. Se oli puhtaan adrenaliinin kuohuntaa, johon kaikki ympäristön äänet hukkuivat. Pakokauhun ajamana hän juoksi sateen läpi kohti ostoskeskuksen uudempaa puolta tönien tieltään parkkipaikalle jähmettyneitä sivustakatsojia.

Julian ei olisi pitänyt tehdä sitä.
Hänen tehtävänsä oli viedä valeostajan roolinsa loppuun ja jättää kaikki varsinaiseen pidätykseen liittyvä kollegoilleen.
Hänen ei olisi pitänyt lähteä Mona Knaupin perään.
Ilman selkeää ajatusta sateen piiskaama Mona syöksyi Valintatalon ovesta sisään. Nainen paiskautui päin täysiä ostoskasseja kantavaa eläkeläismiestä ja rysähti tämän päälle kassojen eteen.
Mies tajusi pelästyä vasta nähdessään ylös kohottautuvan Monan.
Naisen kasvojen ilme pureutui vanhan miehen mieleen: Monan silmät olivat tulessa, mutta kaikki niiden takana oli jääkylmää.
Hän kiskaisi farkkujensa takataskusta partaveitsen ja sekunnin ajan tuijotti allaan makaavaa miestä silmiin. Mona oli kuin naarassusi, joka arvioi, oliko hänen kaatamansa saalis tappamisen arvoinen.
— Älä... mies sai henkäistyä silmät kauhusta laajenneina.
Mona ponnahti ylös puristaen partaveitsen kahvaa. Hän pälyili ympärilleen märät, punaiset hiukset kasvoihin liimaantuneina, rinnan kohoillessa kiihkeän hengityksen tahdissa.
Takaovi.Mona juoksi kassojen välistä kauppaan välittämättä työpisteensä taakse kyyristyneestä myymälävirkailijasta.

Kassoilla jonottaneet asiakkaat ryntäsivät ulos ja miltei taklasivat kaupan ovelle juosseen Julian. Hän yritti saada Monan näkyviinsä, mutta turhaan. Julia ei voinut olla varma, oliko Mona aseistettu. Hän kiskaisi Glockin käteensä ja livahti kauppaan.

Kaksi poliisia juoksi parkkipaikan poikki myymälää kohti, mutta he eivät ehtineet saavuttaa uhkarohkeaan yritykseen lähtenyttä Juliaa.
Monan kaatama, šokissa vapiseva mies konttasi kohti ovea. Julia ei jäänyt auttamaan häntä.
Kassojen yläpuolella oleva monitori näytti valvontakameroiden kuvaa. Ruutu oli jaettu neljään osaan, joiden kuvat vaihtuivat automaattisesti muutaman sekunnin välein.
Siinä, Julia näki vilauksen Monasta myymälän perällä olevien kylmäkaappien luona.
Julia juoksi hyllyrivien väliin pysytellen matalana. Mona oli kahden käytävän päässä.
Silloin Julia kuuli itkua. Lapsen itkua.
Kyykistynyt Julia otti edessään olevalta hygieniatuotteiden hyllyltä käsipeilin, repäisi sen muoveista ja työnsi varovasti hyllyn alareunan yli. Monaa tai itkevää lasta ei näkynyt.
Julia hivuttautui pois hyllyn takaa ja haki uuden suojan seuraavalta käytävältä. Hän käytti peiliä uudelleen.
Voi luoja... Julia ajatteli, ja hänestä tuntui kuin rintakehän ympärille olisi vedetty kiristysside.
Hän näki Monan kävelevän ympyrää ja riuhtovan pientä tyttöä mukanaan.
Mona Knaup oli ylittänyt rajan. Rajan, jonka takana oli ainoastaan epätoivoa, surua ja arvaamatonta väkivaltaa. Hän oli nurkkaan ahdistettu saalistaja, joka ei epäröinyt turvautua keinoista alhaisimpiin taatakseen oman selviytymisensä.

Julia pyyhkäisi otsaltaan valuvaa vettä ja nielaisi kurkkuunsa nousseen palan.

Hän riisui takkinsa ja pujotti Glockin takaisin koteloon. T-paidan helman hän jätti pistoolin kahvan taakse.

Julia hengitti kertaalleen syvään, kohottautui seisaalleen hyvin varovaisin elein ja astui esiin hyllyn takaa. Hän ei olisi uskonut, kuinka hirvittävään tekoon Mona Knaup oli valmistautunut.

Läpimärkä nainen kuristi sylissään olevaa pientä tyttöä pitäen partaveistä tämän kaulalla. Mona oli luhistunut varaston oven eteen, aivan kuin hänen jalkansa olisivat pettäneet viime metreillä. Nainen liikehti levottomasti ja vaihteli jatkuvasti istuma-asentoaan. Hänen kasvojensa iho oli kiristynyt repeämispisteeseen.

Pelkoa sydänjuuriaan myöten itkevä tyttö oli hädin tuskin kymmenen vanha.
Julia lähti astelemaan varovasti kohti hermorauniona vapisevaa Monaa ja tämän suojakilvekseen nappaamaa tyttöä.
Julia piti kätensä näkyvillä ja toivoi Monan tulkitsevan sen rauhanomaiseksi eleeksi. Hän tiesi, ettei Monan tilassa olevan ihmisen kanssa kannattaisi edes yrittää neuvotella, mutta tilannetta oli pakko yrittää rauhoittaa jotenkin.

— Mona, Julia sanoi hiljaa.
Nainen säpsähti ja partaveitsi teki pienen viillon tytön poskeen. Monan silmien pupillit olivat nuppineulan kokoiset pisteet ja katse samalla sekä pelokas että äärimmäisen uhmakas. Hän ei kyennyt muodostamaan sanoja vaan älähti kuin koira, jonka hännän päälle oli astuttu.

Julia pysähtyi ja varoi katsomasta Monaa suoraan silmiin.
— Mona, annetaan lapsen mennä, jooko? Julia sanoi rauhallisella äänensävyllä. — Meillä on tässä kaikki oikein hyvin.
Mona alkoi vääntäytyä jaloilleen hakien selällä tukea seinästä. Hänen ohuet käsivartensa pitelivät hysteerisesti itkevää lasta yhä tiukemmin. Veitsen terä vapisi Monan puristuksessa vain millien päässä tytön oikeasta silmästä.
— Meillä ei ole mitään hätää… — Halt die Klappe, Fotze!
Monan rääkäisy sai Julian pysähtymään jalansijoilleen.
— Fick dich! FICK DICH! Monan huuto täytti kuolemanhiljaisen myymälän. Hänen kätensä nytkähtelivät pakonomaisesti, mutta veitsen hän sai vielä pidettyä hallinnassaan.
— Mona, me voimme tehdä ihan mitä sinä haluat, Julia aloitti ja huomasi sanojen kuivuvan kurkkuunsa.
— Te kuolette kaikki… Mona supisi rään valuessa huulille.
Julia ei reagoinut uhitteluun. Hän piti katseensa lapsessa sanomatta mitään. Mona alkoi nyyhkyttää ja Julia toivoi sen inhimillisyyden rippeen, joka tuossa loppuun ajetussa naisessa väkisinkin vielä oli, saavan yliotteen.

Mona ei antanut tuskansa muuttua itkuksi. Hän parkaisi ja pakotti itsensä pysymään kasassa. Julia ei tehnyt muuta kuin kuunteli, odotti ja rukoili Monan tulevan järkiinsä. Varovasti hän kohotti katseensa pikkutyttöä nuken lailla retuuttavaan naiseen ja näki tämän hymyilevän levollisesti.
— Minä olen miekka, Mona kuiskasi.
Partaveitsi liikahti tytön kaulalle. Mona liikautti rannettaan, terä pureutui pehmeään ihoon ja kirkasta verta pulpahti lapsen rinnuksille.

Sekunnin murto-osassa Julia oli saanut pistoolinsa ampuma-asentoon. Hän puristi liipaisinta kahdesti, mutta niin nopeasti, että laukauksista kuului vain yksi jyrähdys.

Molemmat luodit osuivat Mona Knaupia päähän. Ensimmäinen lävisti sivuontelon mutta kimposi aivoja suojaavista luista ja sinkoutui ulos naisen oikean korvan yläpuolelta. Toinen luoti iskeytyi suoraan aivorunkoon ja sammutti sillä hetkellä kaiken elämän Monan kehossa.

Nainen kaatui taaksepäin ja rysähti selkä edellä kylmäkaapin lasiovesta läpi.Tyttö irtosi Monan elottomista käsistä ja valahti kaupan lattialle. Hänkään ei enää liikkunut.

Julia syöksyi lapsen luo ja polvistui tämän viereen. Kaulassa olevasta viillosta vuosi verta, mutta veitsi ei ollut ehtinyt avata kaulavaltimoa. Pulssi tuntui hädin tuskin, lapsi oli menettänyt jo paljon verta.
— Ethän luovuta, kultapieni, Julia rukoili. — Hyvä jumala, älä tee tätä… Ole niin kiltti…
Julia riuhtoi t-paidan yltään ja sitoi sen vapisevin sormin tytön kaulan ympärille. Hän puristi tajuttoman lapsen syliinsä yrittäen pyyhkiä tahmeaa verta tämän kasvoilta ja hiuksista.
— Apua! Julian huuto lähti keuhkojen pohjukoista.
— Auttakaa minua!

Julia Noussair oli ensimmäinen nainen, joka oli koskaan pyrkinyt poliisin valmiusryhmään, Karhuun.

Hyvää fyysistä kuntoa vaativa pääsykoe oli ollut enemmänkin henkisiä paineita testaava haaste. Hän ei halunnut tasa-arvotaistelijan leimaa, jollaisen jotkut kollegoista olivat häneen valmiita lyömään.

Julian tavoittelua päästä täysin miesvaltaiseen erikoisryhmään pidettiin tietyissä piireissä feministisenä kiukutteluna, mutta pääsykokeesta erinomaisin arvosanoin selvittyään Julia todisti pystyvänsä vähintään samaan kuin miespuolisetkin hakijat.

Peruskoulutus oli juuri alkanut, kun hän katkaisi molemmat jalkansa onnettomuudessa. Julia oli viimeinen myöntämään, että joskus — hyvin harvoin, mutta joskus — hänen kunnianhimonsa muuttui todistelunhaluksi.

Hänen treenikaverinsa polttareissa bestman oli varannut porukalle yhdeksi ohjelmanumeroksi mahdollisuuden laskuvarjohyppyyn. Lahden Laskuvarjourheilijoihin kuuluneella Julialla oli takanaan toistasataa hyppyä, ja onnettomuus olisi voinut sattua kenelle tahansa. Julia oli hyppynsä finaalissa, kun hän törmäsi muodostelman toisen hyppääjän varjoon kahdentoista metrin korkeudessa. Julian varjo tukahtui, menetti kantavuutensa, ja nainen putosi suoraan kentän pintaan. Julia tiesi menettäneensä mahdollisuutensa Karhussa.

Toipilasajan ollessa loppusuoralla Julia kävi keskustelun esimiehensä ylitarkastaja Tuomo Rekolan kanssa. Tämä muisti Julian olleen aikanaan kiinnostunut peitetehtävistä.

Julia ei epäröinyt vastauksessaan kahta sekuntia.
Peitetoimintayksiköiden metodit olivat lähempänä tiedustelutoimintaa kuin perinteiseksi miellettyä lainvalvontatyötä. Julia sai kouluttajakseen Suojelupoliisin veteraanin, komisario Joel Nelssonin. Seitsemättä vuosikymmentään elävän miehen kasvot olivat kuin parkkinahalla päällystetyt. Terässankaisten lasien takana kiiluvien harmaansinisten silmien katse oli kuin kissalla: viekas ja jatkuvasti ympäristöään tarkkaileva.

Nelssonin kanssa keskustellessa tuntui kuin tämä olisi pystynyt näkemään suoraan puhekumppaninsa mieleen. Tuuheissa hiuksissa oli harmaan koko kirjo, ja paikoittain ne olivat vitivalkeat. Nelssonin tavaramerkki, ohuet viikset, olivat aina huolitellut. Alituiseen ärsyyntyneen oloinen Nelsson ei puhunut paljon, mutta hänen kuiskaava äänensä, jollaisella Amerikoissa olisi myyty tupakkaa tai viskiä, suorastaan pakotti kuuntelemaan jokaisen hänen tarkoin valikoiduista sanoistaan. Julia oli yksi niistä todella harvoista, jotka olivat nähneet tuon erakkona elävän komisarion kuoren alle. Nelssonilla oli luonteessaan myös pehmeä puolensa, mutta sitä hän ei jakanut kenenkään kanssa. Toisaalta kukaan ei koskaan saanut tietää mitään Nelssonin yksityiselämästä. Häntä ei kuitenkaan yksinkertaisesti pystynyt kuvittelemaan mieheksi, joka töiden jälkeen vei perheensä automarkettiin viikonlopun ruokaostoksille.

Ansaitusti kovan luun maineessa oleva Nelsson edusti vanhaa koulukuntaa ja oli kylmän sodan Suomessa toiminut huippusalaisissa tehtävissä, joista hänellä ei ollut lupa puhua vielä nykypäivänäkään. Mies oli omaksunut toimintatapoja niin idän kuin lännenkin tiedusteluviranomaisilta ja oli mestari taidoissa, joita ammattirikolliset olisivat kadehtineet. Nelsson tunnettiin lempinimellä "Kameleontti", sillä mies oli niin hyvä soluttautuja, ettei hänen koskaan tarvinnut turvautua valepukuihin sulautuakseen erilaisiin ympäristöihin.

Julia oli joskus ihmetellyt, miksi Nelsson oli kaiken sen kokemuksen omaavana jämähtänyt komisarion arvoon. Tähän ei koskaan löytynyt tyydyttävää vastausta, mutta vitsinä kiertävän tarinan mukaan valtiovallan uhkaksi luokiteltua Nelssonia pidettiin lukkojen takana ja hänet kaivettiin esiin vain silloin, kun häntä tarvittiin koulimaan uusi tulokas peitetoiminnan saloihin. Arvatenkin tämä vanha piru oli tallonut useammallekin varvasparille värikkään uransa aikana ja lievästi sanottuna epätavallisine työskentelytottumuksineen riitaantunut jokaisen virassa olleen poliisiylijohtajan kanssa. Julian koulutuksen päätyttyä vanha mies oli kadonnut kuin maan nielemänä.

Ensimmäisessä peitetoimintayksikössään Julia oli ainoa Nelssonin koulun käyneistä mutta seuraavassa paljastui yksikön johtaja Luukas Huhtala toiseksi Nelssonin opetuslapseksi.

Julia tuli alusta lähtien Luukaksen kanssa erinomaisen hyvin toimeen. He arvostivat toisiaan työtovereina ja ystävinä. Yhtäkkiä he löysivät itsensä mielenkiintoisesta tilanteesta: keskeltä molemmat osapuolet yllättänyttä työpaikkaromanssia.

Juliaa ja Luukasta yhdisti kunnianhimo, ja seurustelun muuttuessa suhteeksi ja kiintymyksen rakkaudeksi oli jako työn ja yksityiselämän välillä äärimmäisen selvä. Molemmat olivat tehneet työnsä moitteettomasti antamatta pienintäkään sijaa kritiikille.
Tähän asti.
Peiteryhmään kuuluminen pelasti Julian median ryvetykseltä, mutta fiaskoksi muuttunut ja tragediana päättynyt Mukkulan valeosto-operaatio veti poliisin maineen jälleen kerran mutiin. Nimettömänä pysyminen ei helpottanut yhtään Julian tuskaa. Hän tiesi toimineensa väärin, mutta toisaalta hän tiesi myös katsoneensa lapsen tappajaa silmiin ja estäneensä tätä riistämästä viattoman tytön henkeä.

Ravintola Nissen terassilla istuneen asiakkaan kännykkäkameralla kuvaama video levisi ensin internetissä ja myöhemmin televisiokanavilla. Henkilöistä ei suttuisessa tallenteessa saanut selvää, mutta tuntemattomaksi jääneen valepukuisen poliisin toiminta epäillyn kiinniottamiseksi herätti valtakunnan laajuista pahennusta.

Vaikka Julia oli pelastanut Mona Knaupin kaappaaman tytön hengen, ei se estänyt ristiinnaulitsemasta poliisia liiallisesta voimankäytöstä. Tämä oli se tilaisuus, jota poliisin peitetoimintaa aikoinaan "amerikkalaisten sarjojen matkimiseksi" ja "poliisilain väärinkäytöksi" kritisoineet tahot olivat odottaneet. Asiat oli niin helppo lokeroida mustavalkoisesti, jos niiden kanssa ei joutunut itse olemaan minkäänlaisissa tekemisissä.Luukas Huhtala ei antanut loanheiton käydä hermoilleen. Hän oli ollut vastaavissa tilanteissa aiemminkin ja tiesi, että niillä, jotka kärkkäimmin nousivat mielipiteidensä kanssa valokeilaan, oli omat motiivinsa saada hurskastelun tuomaa huomiota. Peitetoimintayksikkö joutuisi tietenkin virallisen tutkinnan kohteeksi, mutta Huhtala tiesi, ettei hänen tai kenenkään hänen alaisensa pää joutuisi pölkylle.

Poliisin ylimmässä johdossa oli henkilöitä, jotka ymmärsivät ne säännöt, joilla rosvoa ja pollaria tänä päivänä pelattiin. Mekkala laantuisi ajan myötä, ja vuoden kuluttua kukaan ei enää muistaisi iltapäivälehtien värikkäästi nimeämää "Mukkulan verilöylyä".

Luukas oli varma, että myös Julia pääsisi tapahtuneen yli nopeasti. Hän tarvitsisi vain hieman aikaa, ja sitä tarjoaisi loma, jollaista Julia ei sitten Alekin syntymän ollut pitänyt.

Mutta oli yksi, joka ei unohtaisi eikä antaisi anteeksi.
Lauri Varta ei aikonut unohtaa naista, joka teki Mona Knaupista marttyyrin.
Hän aikoi kostaa Julia Noussairille.