Vuoden 1951 talvi oli synkkä ja kylmä. Työskentelin Wilshiren poliisiaseman passipoliisina, pelasin paljon golfia ja etsin yksinäisiä naisia yhden illan suhteisiin.

Ikävöidessään mennyttä aikaa tietämätön erehtyy haluamaan yksinkertaisuutta ja viattomuutta, joiden saavuttaminen on mahdotonta. 1950-luku ei ollut nykyistä viattomampi aikakausi. Nykyajan elämää hallitsevat paheet olivat olemassa jo silloin – niihin oli vain vaikeampi päästä käsiksi. Juuri sen vuoksi olin jepari, ja juuri sen vuoksi jahtasin naisia. Golf oli vain yksittäinen viattomuuden saareke, jotain missä pärjäsin erittäin hyvin. Löin palloa lähes 300 metrin päähän. Golf oli henkeä salpaavan selkeää ja yksinkertaista.

Partioin katuja Wacky Walkerin kanssa. Hän oli minua viisi vuotta vanhempi ja oli ollut poliisina viisi vuotta. Törmäsimme ensimmäisen kerran Wilshiren ryhmähuoneessa, kun kumpikin raahasi mukanaan golflaukkua. Molempien kasvoille levisi leveä virnistys, ja tunnistimme toisemme välittömästi sukulaissieluiksi. Wacky etsi tarkoitusta elämäänsä runoudesta, ihmeestä ja golfista, minä taas naisista, ihmeestä ja golfista. ”Ihme” tarkoitti samaa meille molemmille: poliisityötä, katuja ja niiden väkeä. Häilyvä moraali yhdisti meitä kaikkia, joiden oli käsiteltävä päivittäin juoppoja, nistejä, hinttejä, itsensäpaljastajia, huoria, pilvenpolttajia, murtovarkaita ja muita yksinäisiä, nimettömiä hylkiöitä.

Suomentanut Juha Ahokas.