Lakeuksilla, kaupungin jäälakeuksilla, tulipunatukkainen nuorimies pinkoi katua kaksiväriset kengät lipsuen ja luisuen polvien alta. Hän siristeli silmiään pakkaseen, ja kyynärpäät liikkuivat sekopäisen vinhaa vauhtia, takoivat ja halkoivat hammasrataspolkuaan yöhön, kuin tuo mieletön ikiliike pitäisi hänet pystyssä ja päihittäisi natriumjuovaisten jalkakäytävien liukkauden.

Koiraa ulkoiluttava mummo kuuli nuorukaisen lähestyvän päätä pahkaa, näki tämän kaartavan kulman ympäri ja ryntäävän suoraan päin. Hän haukkoi henkeään ja vetäytyi naapurin portista sisään, nappasi piskin syliinsä ja painoi sen tiukasti rintaansa vasten.

Jääkiitäjä ei edes nähnyt naista, tuskin kuuli koiran säikkyä ulvahdusta porhaltaessaan ohi höyryävän hengityksensä imussa. Miehen vaatteet eivät oikein sopineet säähän: hänellä oli yllään vain ohut, musta paita, jonka hihansuut oli kääritty kahdesti. Kaksi ylintä nappia oli auki, ja alta vilahti kaistale ihoa, joka oli yhtä valkoista kuin hänen kutreilleen kertyvät lumihiutaleet.

Nähdessään miehen villin punaisen kuontalon mummo laski koiran jäiseen maahan, ja hänen sydämensä rauhoittui. Niillä kulmilla oli vain yksi mies, jonka hiuksissa oli sellainen sävy — Jimmy Fitzgeraldin poika, Robbie. Siinä hän meni, juoksi juoksemistaan — hän juoksi aina, oli sää mikä hyvänsä, liian kuuma tai liian kylmä. Mutta minne hän juoksi? Tai mitä pakoon? Mummo katseli, miten nuorimies sujahti seuraavan kulman taakse, pois näkyvistä, ja jäi tuijottamaan tämän jalanjälkiä. Lumisade peitti luisujäljet, joten pian nuorukaisen käynnistä ei ollut enää yhtäkään todistetta, vain ilmassa viipyvä paniikinhaituva. Koira nosti kuononsa ilmaan, nuuhkaisi ja lähti ravaamaan pieniä kieppejä vinhasti haukkuen.