Tragedia kytee: Kambodža vuosina 1970—1975

Helvetti alkoi oikeastaan jo vuonna 1970. Maaliskuun 12. päivä kenraali Lon Nol syrjäyttää valtion päämiehen Norodom Sihanoukin, jota syytetään Pohjois-Vietnamin joukkojen Kambodžan ja Vietnamin rajalle perustamien turvapaikkojen hyväksymisestä. Amerikkalaisten joukkojen tukemana Lon Nol julistaa maan Khmerin tasavallaksi, ja johtaa sitä 17. heinäkuuta 1975 asti. Vallankaappauksesta alkanut sodankäynti leviää koko Indokiinan niemimaahan. Pelko ja rikokset vallitsevat Kambodžassa. Rauhallisista kambodžalaisista, joista suurin osa on buddhalaisia, lempeitä ja hymyileviä uskovaisia, tulee joko tyrmistyttävän barbaaristen tekojen uhreja tai niiden toimeenpanijoita.

Heti valtaan astuttuaan Lon Nol julistaa sodan Vietnamin kommunistisille joukoille ja paljastaa Vietkongin5 joukko-osastoja, joita on pesiytynyt myös Kambodžan vietnamilaisyhteisöön; Ho Chi Minhin polku6 kulkee Kambodžan luoteisosien läpi. Vietnamilaiset ja vietnamilaista alkuperää olevat joutuvat pian Lon Nolin toimeenpanemien verilöylyjen uhreiksi. Tätä vuosien 1970—1975 barbaarisen ja verisen terrorin aaltoa seuraa punakhmerien julmuuksien hyökyaalto.

Hetkessä vietnamilaiset pidätetään yksi toisensa jälkeen, ja heidät kerätään kaupungin pohjoisosien kiinalaisiin kouluihin ja temppeleihin pika pikaa kyhättyihin leireihin. Heidät on määrä kotiuttaa takaisin Vietnamiin. Niin ei kuitenkaan koskaan tapahdu.

Pidätykset tapahtuvat enimmäkseen öisin, ennalta arvaamatta. Pääkaupunkiin määrätään ulkonaliikkumiskielto. Heti valojen sammuttua sotilaskuorma-autot lähtevät viilettämään halki kolkkojen katujen. Meidän talossamme asuu monenlaista alkuperää olevia ihmisiä: kambodžalaisia, kiinalaisia, vietnamilaisia… Mutta vain vietnamilaisia ajetaan takaa. Joka ilta, heti yön laskeuduttua, kuulen sotilaiden karjuvan määräyksiä, hakkaavan oviin pistoolinkahvalla, ja sitten ilmoille kajahtaa hätähuutoja ja itkua, kun sotilaat raahaavat perässään kesken uniensa herätettyjä naisia ja lapsia. Seuraa vietnamilaisiin kohdistuva varsinainen noitavaino: naiset eivät uskalla enää kammata hiuksiaan nutturalle vaan leikkaavat tukkansa hyvin lyhyeksi, jotta muistuttaisivat enemmän kambodžalaisnaisia. Jokaisen vietnamilaisystäväni on paettava maasta välittömästi. Tämä on alkusoittoa painajaiseen.

Vietnamilainen äitini saa olla Lon Nolin sotilailta rauhassa, sillä hän on minun huostassani: ranskalaisena pystyn menemään takuuseen hänestä. Lisäksi monet hallituksen palveluksessa olevat korkeat kambodžalaisvirkamiehet tuntevat hyvin isäni: suurin osa heistä on ollut isän oppilaana Sisowath-lyseossa.

Kiireessä pakenevat ihmiset eivät onnistu haalimaan mukaansa kuin muutaman henkilökohtaisen tavaran. Kaikki on hylättävä. Valtio takavarikoi talon, irtaimiston ja muun omaisuuden, tai vilpilliset naapurit vohkivat ne. Jotkut onnistuvat kiireessä kauppaamaan omaisuutensa, mutta pilkkahintaan; kaikenkarvaisille onnenonkijoille löytyy helppoa saalista. Jopa ne vietnamilaiset joutuvat paniikin valtaan, jotka ovat hankkineet Kambodžan kansalaisuuden tai joilla on khmeriläinen puoliso. Joka kadunkulmassa vaanivien tarkastusten tähden he tuntevat olonsa turvattomaksi eivätkä uskalla enää lähteä ulos kotoaan.

Hädässä kyhätyt leirit — hädän ja ahdingon leirit — täyttyvät nopeasti. Kuumuudessa ja hygienian puutteessa lapset ja vanhukset altistuvat ensimmäisinä epidemioille, ennen muuta koleralle ja punataudille. Sairauksien jälkeen seuraavat systemaattiset teloitukset. Kaikki ne jotka ovat nousseet Vietnamiin matkaaviin veneisiin tapetaan, ja heidän ruumiinsa heitetään muitta mutkitta mereen. Naiset raiskataan, buddhalaismunkkeja syytetään yhteistyöstä Vietkongin kanssa ja heidät eliminoidaan, temppelit käännetään ylösalaisin ja poltetaan. Eräältä äitini vanhalta ystävättäreltä, joka on buddhalaispappina Kompong Speun maakunnassa sijaitsevassa pagodissa, viilletään raakalaismaisesti kurkku auki.

Lon Nolin vuosina Kambodža ajautuu vääjäämättä myös Indokiinan sotaan: seuraa Pohjois-Vietnamin joukkojen interventio, amerikkalaisten ilmavoimien pommitukset… Samaan aikaan punakhmerit alkavat julistaa kansallisaatettaan maaseudulla. He voittavat puolelleen nuoria maalaispoikia, joista suurin osa on lukutaidottomia, ja muodostavat armeijan.

Khmerien tasavallan julistamisen jälkeen Phnom Penhissä puhkeaa joka päivä kahakoita Amerikka-mielisen hallituksen sotilaiden ja kapinallisten punakhmerien välillä. Sodankäynti syö maata.

Päivä päivältä kiristyvä tilanne johtaa pakollisen asepalveluksen käyttöönottoon kesäkuussa 1970. Uusi hallitus tarvitsee "tykinruokaa". Rikkaat ja hyväosaiset kambodžalaiset lähettävät kiireesti lapsensa ulkomaille, Ranskaan tai Yhdysvaltoihin jatkamaan opintojaan — tosiasiassa he toimivat näin siksi, että lapset välttyisivät asepalvelukselta ja kuolemalta. Valtava määrä kutsun saaneita nuoria kuolee taistelukentillä harva se päivä. Päivin ja öin kaupunkiin satelevat ohjukset kylvävät kauhua ja kasvattavat pakollisen asepalveluksen aiheuttamaa pelkoa entisestään. Tuhoisien ammusten tähtäimessä eivät ole pelkästään koulut, elokuvateatterit ja torit vaan myös sairaalat, jotka ovat jo ennestään pullollaan sairaita ja haavoittuneita. Kahdesti kohteeksi joutuu lastentarha, ja valtava määrä pikkulapsia kuolee. Kaupunki vajoaa psykoosiin.

Punakhmereille ei tuota vaikeuksia romuttaa asukkaiden luottamusta hallitusta kohtaan, ja nämä tajuavat nopeasti, että vallassa olevat ovat pelkkiä heikkoja ja kelvottomia Amerikan dollarille persoja sätkynukkeja. Ahneus ja korruptio leviävät niin laajalle, että Lon Nolin hallitus joutuu nopeasti epäsuosioon. Yhdysvallat rahoittaa sotaa sen aiheuttamista rasituksista huolimatta, ja korkea- arvoiset virkamiehet ja sotilashenkilöt käyttävät tilaisuutta sumeilematta hyödykseen liioittelemalla sotilaiden lukumäärää, jotta voivat tunkea taskuihinsa sotilaiden määrän mukaan myönnetyt varat. He laativat listoja kuolleista haamusotilaista päästäk seen käsiksi sotaleskille myönnettyyn eläkkeeseen ja jopa myyvät viholliselle aseita. Hankkimansa helpon rahan he tärväävät jos millaisiin huvituksiin, ravintoloihin ja upeisiin ilmastoituihin huviloihin, jotka on varustettu viimeistä huutoa olevin hifistereoin: tällaisia ovat Phnom Penhin uusrikkaat.

Turmeltuneisuus ei tietenkään tuo muassaan voittoa. Huolimatta paikallisradiosta yhtä mittaa lähetettävistä, tahallisen tyynnyttelevistä puheista ja amerikkalaisten massiivisesta sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta Lon Nolin joukot kärsivät tappioita yksi toisensa jälkeen ja menettävät päivä päivältä lisää alueita. Punakhmerit valloittavat maakuntia Kambodžan rajalla, ja alkaa pakolaisten massamuutto, jonka seurauksena Phnom Penhin väkiluku kasvaa vuosina 1971—1975 lähes kolminkertaiseksi käsittäen kahdesta kolmeen miljoonaa asukasta.

Pääkaupunki on tukehtumaisillaan. Välttämättömiä elintarvikkeita on hankala saada ja tärkeimmät maantiet ovat poikki; Tonle Sap, ainut koko maan läpi virtaava joki, jota pitkin kuljetetaan polttoöljyä ja raaka-aineita, joutuu päivittäin vihollisen hyökkäysten kohteeksi. Valtava määrä kauppa- ja tankkilaivoja upotetaan, minkä seurauksena tuotteiden kuin tuotteiden varastot hupenevat ja alkaa päätähuimaava hintojennousu. Muun muassa riisi, sokeri, suola, bensiini ja maitojauhetta varten tarvittavat raakaaineet kallistuvat. Keinottelu porskuttaa kaikissa voimissaan. Paikallisella valuutalla, rielillä, ei ole enää juuri mitään arvoa; setelit ovat pelkkää paperia. Jokapäiväiselle ostosreissulle on lähdettävä mukanaan korillinen seteleitä.

Rikkaat ryntäävät hamuamaan kultaa ja rahaa, joita kaupataan kohtuuttoman mataliksi poljetuilla hinnoilla, tallettaakseen ne myöhemmin ulkomailla. Päivää ennen kaupungin lakkauttamista Ranskan frangin kurssi on pimeillä markkinoilla 560 rieliä, Yhdysvaltain dollari 2500 rieliä ja 36g7 kultaa 450 000 rieliä. Se, joka haluaa lähteä maasta, pystyy neuvottelemaan itselleen viisumin noin 700 000 rielillä, ja lentolippujen hintoihin tulee suunnattomia viime hetken lisämaksuja. Mutta lentokenttäkin joutuu ohjusten kohteeksi, ja lähdöt estyvät toistuvasti.

Huhtikuussa 1975 Lon Nolin Amerikka-mielinen ja viisi vuotta kestänyt hallitus luhistuu. Sen viimeiset päivät ovat täyttä kaaosta; hallitus käy kuolinkamppailuaan. Kaupunki autioituu kello 19, jolloin ulkonaliikkumiskielto alkaa. Ohjusten pelossa ihmiset pysyttelevät kotona kuin asuntoihinsa teljettyinä. Polttoöljyn puutteesta johtuen heillä on sähköä ja juoksevaa vettä käytössään vain pari tuntia päivässä. Vähin erin ulkomaalaiset jättävät maan.

Mitä pitäisi tehdä? Kenen puoleen tulisi kääntyä? Kambodžalaiset kiroavat Lon Nolin ja hänen sätkynukkensa ja tavoittelevat yhtä ainoaa asiaa: rauhaa. He toivovat voittoa punakhmereille jotka — niin he kuvittelevat — vapauttavat maan amerikkalaisten marionettien ikeestä ja laittavat pisteen kurjille oloille.

He eivät valitettavasti vielä tiedä. Eivät tiedä, että sana "vapautus" tulee heidän tarinassaan merkitsemään synonyymiä pahuuden kalmanhajuiselle saattueelle, johon kuuluvat vankeus, niin ruumiillinen kuin henkinenkin kidutus, summittaiset teloitukset ja verilöylyt, pakkotyö, perheiden hajottaminen, nälkä ja kuolema…

He eivät pysty kuvittelemaan, että nämä niin kutsutut pelastajat, suurelta osin sivistymättömään kansanosaan kuuluvat punakhmerit, eliminoivat systemaattisesti joukostaan muut khmerit, omat veljensä, joita he pitävät turmeltuneina kaupunkilaisina ja imperialistien korruptoimina. Tai että he puhdistavat riveistämme ulkomaalaiset etnisyyteen katsomatta (ranskalaiset, kiinalaiset, vietnamilaiset) ja iästä ja uskonnosta piittaamatta (islaminuskoiset eli chamit, katoliset ja buddhalaiset). Että he toteuttavat uutta, puhdasta kansakuntaa luodessaan kaikkein raaimman ja radikaaleimman yhteiskuntarakenteen uudistuksen, jota missään on koskaan yritetty. He eivät tiedä, että koko kansa joutuu alistumaan helvetillisen säälimättömään ihmisten lajitteluun, jossa erotellaan jyvät akanoista; että ensimmäisistä systemaattisista teloituksista selviytyneet tuhotaan hiljalleen pakkotyöllä, ja he kuolevat ilman hoitoa ja lääkkeitä riistoon ja sairauksiin. He eivät tiedä, että maa muutetaan jättiläismäiseksi maatalousosuuskunnaksi, jonka johto on maalaisväestön käsissä — erään verenhimoisen, agraarivallankumoukseen pyrkivän fundamentalistimaolaisen mielipuolen suojeluksessa, jota Kiinan kommunistit avoimesti tukevat.

Vuonna 1975 Kambodžan kansa ei tiedä vielä mitään, vaan se tyytyy toivomaan ja — kuin kohtalon ivaa — rukoilemaan Buddhalta voittoa vihollisesta.