Valaistu torni hohti sateessa.

            Keitä ne viisi miestä ja kaksi naista olivat, jotka ehtivät hypätä tornista ennen kuin sinne pantiin turvaverkko? Parin sekunnin huimaus, ja asfaltti päätti elämän surun.

            Markuksen mieleen tuli lentokoneiden jylinä mustalla taivaalla ja ihmisten pelokkaat katseet hämärässä kellarissa, kun hän oli viisivuotias ja ajatteli että voisi sinä yönä kuolla.

            Jokimaa odotti tornin juurella. Markus astui aulaan ja kertoi vahtimestarille asiansa. Nuori mies tuli tiskin takaa ja kertoi isänsä olleen kisoissa olympiapoikana, avasi oven kentälle.

            – Sä siis todella haluat tällaista? Jokimaa laski statiivin lammikon viereen.

            – Sateista rataa, joka silloin oli punaista tiilimurskaa. Barbara juoksi tuolta... Markus osoitti kentän yli pohjoiskaarteeseen. – Presidentti Paasikivi oli julistanut olympiakisat avatuksi ja olympialippu oli nostettu salkoon, oli ammuttu kaksikymmentä kunnialaukausta ja kaksituhattaviisisataa kyyhkystä oli lähetetty taivaalle, Paavo Nurmi oli tuonut soihdun ja siirtänyt tulen maljaan, neljä helsinkiläistä urheilijanuorukaista oli vienyt soihdun tornin huipulle ja Hannes Kolehmainen oli jättänyt tulen sinne.

            – Ton vai aiot saada dokkariisi?

            – Kuuntele vielä... Arkkipiispa Salomies on aloittamassa olympiarukousta, kun pohjoiskaarteen katsomosta juoksee radalle nuori valkoasuinen nainen. “Ladies and gentlemen...”, nainen ehtii sanoa puhujapöntössä ennen kuin se viedään Erik von Frenckellin johdolla pois. Se oli Barbara Rotbraut-Pleyer, saksalainen opiskelija. Se olisi halunnut puhua maailman kansoille rauhasta, sodan päättymisestä oli seitsemän vuotta. Märällä tiilimurskalla valkeat helmat hulmuten juokseva Barbara on mulle kuin pilvistä laskeutunut enkeli. Enkä mä nähnyt sitä. Olin landella.

            – Mullakin on enkelini, mun seurassa niistä vaan tahtoo tulla piruja. Jokimaa tiukensi vähistä hiuksistaan sitomaansa poninhäntää ja mittasi valon. – Mitä sä haluat?

            – Aloita maratoniportista ja aja pohjoiskaarteeseen, jatka sieltä nopeudella jolla nuori nainen juoksee, jätä maalin kohdalle ja avaa laajaksi.

            Jokimaa kuvasi otoksen kolme kertaa. – Missä on Barbara?

            – Katsojan mielikuvissa. Tehosteet ja musiikki riittää. Ja muisti, niitten jotka muistaa.

            – Sä yrität mahdotonta.

            – Helpot jutut on tehty ja palkittu. Eläkkeelle jäävällä kundilla riman täytyy olla korkealla.

            – Ja sitten?

            – Kuudelta Mechelininkadulle. Sporat liukuu sateessa lehmusten välissä. Lumoava näky!

            – Mun duuniaika on loppu.

            – Parhaat jutut syntyy vapaalla.