Kotimainen kaunokirjallisuus

Hauru, Hanna Eivätkä he koskaan hymyilleet

Oudon runollisia, surumielisen surrealistisia tarinoita, jotka sulattelevat lukijan routaista alitajuntaa yllättävillä käänteillään. Rosa Liksomin ja Timo K. Mukan tyylisiä lyhyitä kertomuksia, joita on aiemmin ilmestynyt mm. Voima-lehdessä.

Eivätkä he koskaan hymyilleet on Oulusta kotoisin olevan Hanna Haurun (s. 1978) esikoisteos.

"Mistä minä tarinani ammennan? Pääni sisässä on aivan oma maailma, jonne rauhan saatuani uppoudun. Seikkailen siellä ja kirjoitan näkemäni ylös. Tarinat ovat siksi välillä hyvin lyhyitä, koska pääni sisäisessä maailmassa on raskasta vaeltaa, koska siellä tapahtuu niin paljon ahdistavia ja tummia asioita. Hyvää vastapainoa raskaalle päälle tuo työni toimittajana sanomalehdessä. Jos uppoutuisin kokonaan pääni sisään, ei sieltä kuukausien päästä välttämättä olisi enää tulemista takaisin."
(Hanna Hauru)

Arvostelut:

"Haurun kieli on tarkkaa ja elävää. Vaikka ihmiset hänen tarinoissaan toimivat oudosti, Kaikki tuntuu loogiselta."
– Niina Hakalahti, Kiiltomato

"Pelkistetyt ja aistivoimaiset tekstit herättävät visuaalisen mielikuvituksen. Tarinat näyttäytyvät hurjina surrealistis-naivistisina kuvina."
– Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen

"Hanna Haurun pikku tarinoissa soi rakkauden vaikea ja kaunis laulu."
– Matti Saurama, Ilta-Sanomat

"Kertomuksissa on sama selittämätön surumielinen ja pelottava vire kuin Samuel Beckettin romaaneissa tai Juhani Ahvenjärven runoissa."
– Timo Hännikäinen, Nöjesguiden

Tekstinäyte:

***

Syvänvihreät lehdet tuoksuvat talven pelolle

Rakkaani tulee selkäni taakse ja sitoo hiuksiini keltaisen lettinauhan. Minä syötän hänelle kämmenkupistani vattuja, silitän hänen kuivasta niskastaan kivun pois ja kerron ajasta, jolloin kävelimme toisiimme kiinni.

Hieromme varpaitamme nurmikkoon ja täytämme tyynyliinoja tuoreilla hiuksilla. Vesipisarat läiskyvät voimakkaina iskuina vanhuudesta ohentuneeseen ihoon. Mustelmia tulee koko ajan lisää. Kaivamme loput hiukset jäniksen pesään, heitämme tyynyt vierasmajaan ja menemme sisälle juomaan punaviiniä kahvikupeista.

Katsomme toisiamme pullon takaa, ja minä nousen lämmittämään saunan. Irrotan kuistin katosta vihdat ja jätän ne likoamaan vesipataan. Muuta lahjaa meidän ei huomisen johdosta tarvitse toisillemme kerskailla.

(Äitini alkoi sairaalloisesti sitoa minulle kukkaseppeleitä, kun kerroin rakastuneeni häneen. Hän kasasi päälakeni täyteen seppeleitä ja kertoi minun olevan tyttö. Entä sitten? Sitä, että tytöt rakastuvat isiinsä.

Äiti köytti minut puuhun, peitti silmäni huivilla ja käski kuvitella silmiini pippelin kuvia. Minä tunsin vain naisen kaulan pehmeän tuoksun ja jouduin seisomaan kaksi yötä puussa kiinni.)

Autan rakkaaltani mekon pois saunanporstuassa ja ojennan hänelle viime kesältä tuoksuvan koivuvihdan. Hän painaa kasvonsa kuumaan vihtaan kiinni ja roikottaa sen heikoilla voimillaan lauteille.

Piirrämme saunan huuruiseen ikkunaan eri paksuisia leppäkerttuja ja liotamme jalkojamme voikukkavedessä. Pesen hänen selkänsä, ja hän nuuhkii samalla suuria rintojaan.

Kuivattelemme sateen rakastelemassa syysyössä ja kierrämme hiuksemme täyteen papiljotteja. Kostutan kampani syljellä ja suoristan rakkaaltani otsatukan. Hän lakkaa varpaankynteni kahteen kertaan punaisella kynsilakalla ja puhaltaa ne tarpeeksi kuiviksi.

Lähdemme käsi kädessä nukkumaan yhteisen täkin alle, ja minä kuiskaan iltarukouksen hänen napaansa.

Aikaisessa aamussa heräämme lastenlasteni ääniin, ja he kuljettavat meidät takapihalle, jonne ovat koonneet kuusikymmentä käpylehmää risuaitaukseen.

Illalla, kun juhlat ovat rauhoittuneet, kuljemme kahdestaan koivumetsän läpi. Makaamme niityllä vierekkäin. Rakkaani avaa hiljaa sylinsä, minä työnnän suurimman käpylehmän häneen. Hengitämme kirpeää höyryä ja haistelemme toistemme syviä ryppyjä.