Kunpa ne puut olisi jätetty rauhaan.

Siitä saakka, kun oransseihin haalareihin pukeutuneet miehet olivat kaataneet puut kadun toiselta puolelta, Vera oli nähnyt inhottavia asioita. Päiväkausia hän oli vahdannut lapsia kiikarilla. He olivat olleet joka päivä samassa paikassa lähes täsmälleen samaan aikaan. Aamupäivällä ja lounasaikaan. Joskus myös iltapäivisin. Ja tietysti välitunneilla. Jos joku aikuinen tuli lähistölle, koko juttu kuivui kokoon välittömästi. Kun Vera oli lopulta ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, hän oli saanut ankaraa sydämentykytystä. Silti hän ei voinut olla katsomatta. Paha olo luikerteli sisään ja nosti kylmän hien, ja vaikka hän laski kiikarin pariksi sekunniksi ja yritti koota itsensä hengittämällä syvään, hän nosti sen pian uudelleen voidakseen tarkentaa heihin. Hän ei kerta kaikkiaan voinut antaa asian olla.

Tytön tuijottava ja toivoton katse, jäykät hartiat ja virattomina roikkuvat kädet − Vera tiesi täsmälleen, miltä tästä tuntui. Toisten lasten röyhkeys, yhteenkuuluvuuden tunne ja ulkopuolisen torjuminen sinkosivat hänet vastoin tahtoaan yli kuudenkymmenen vuoden takaiseen aikaan. Siinä ei auttanut kaappikellon tasainen tikitys keittiössä eikä jalkaa vasten ruuan toivossa pehmeää turkkiaan kiehnäävä kissa − hän ei kyennyt pysymään nykyhetkessä. Tuolla seisova tyttö oli hän itse, ja toisten tyttöjen farkkutakit ja mustalla raidoitetut hiukset muuttuivat sotavuosien puhkipestyiksi harmaan ja ruskeankirjaviksi flanellitakeiksi ja ruseteilla koristetuiksi töyhdöiksi ohimolla. Likaisten ja kosteiden saapassukkien löyhkä tuntui äkkiä hyvin selvästi ja työnsi tieltään vastaleivottujen pullien tuoksun, joka oli aamun leivontaurakan jälkeen kietonut hänet rauhaan ja turvallisuuteen. Haukkumasanojen sateessa hän teeskenteli ettei kuullut eikä huomannut toisten väsymättömiä yrityksiä saada hänet tolaltaan. Hän ei tietenkään kuullut, mitä pilkkasanoja nuo kiusanhenget siellä suustaan päästivät, mutta päässä kaikui Anna-Stinan ylimielinen ääni, joka tarkkaan harkituin äänenpainoin arvosteli häntä ja toisinaan ivasi jopa hänen äitiäänkin. Vera tunnistaisi sen äänen tuhansien joukosta. Hän saattoi kuulla sen yhtä selvänä kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Anna-Stina − joka jatkuvasti muistutti luokkatovereilleen, että hänen isänsä oli ilmavoimien kapteeni − oli kaikkia muita tärkeämpi. Anna-Stina, pitkä ja voimakas, johti kolmikkoa, joka ei jättänyt Veraa hetkeksikään rauhaan.

Niiden kahden muun tytön nimet eivät juuri nyt tulleet mieleen, mutta sen hän muisti, että kun he olivat yksin, ilman Anna-Stinaa, he olivat melkein kilttejä − eivät ainakaan ilkeitä. Mutta Anna-Stinaa ei uhmannut kukaan, eivät edes luokan pojat, ja kun nuo kolme tyttöä olivat yhdessä, kiusaajien kekseliäisyydellä oli vain taivas rajana. Oppitunneilla Veraa tökittiin selkään harpilla, ja kun hän harjoitteli kaunokirjoitusta, joku onnistui aina tönäisemään häntä, ja sen seurauksena vihkoon tuli tietysti musteläiskiä. Kun he ryhtyivät syömään eväitä ahtaassa käytävässä, hänen eväsleipänsä saattoivat yllättäen päätyä lattialle, ja liikuntatunnilla sipistiin ja supistiin, miten kömpelö hän oli. Aina opettajan selän takana. Totta kai. Tuiman neiti Carlanderin edessä he kaikki olivat pieniä hyveellisyyden perikuvia, lipeviä ja ahkeria.

Pahinta oli, kun Veran laukusta löytyi tavaroita, jotka eivät olleet hänen. Joista hän ei tiennyt, kuinka ne olivat sinne joutuneet. Jotain saattoi päätellä Anna-Stinan ilmeestä tämän sanoessa: − Et sano sanaakaan tai sinulle käy todella huonosti.
Eikä Vera sanonut sanaakaan. Hän ei kannellut.
Kerran hän oli tehnyt niin. Hän oli kertonut totuuden neiti Carlanderille. Seuraavaksi sekä hänet että Anna-Stina oli kutsuttu yliopettajan luo, yksi kerrallaan, perinpohjaiseen kuulusteluun. Kukaan ei ollut uskonut häntä. Miksi olisikaan uskonut? Hotellisiivoojan äpärää. Sehän oli selvää, että ilmavoimien kapteenin tytär ei valehdellut. Kai hän nyt ymmärsi, ettei yliopettaja voinut uskoa, että Anna-Stinan, varakkaiden vanhempien tyttären, tarvitsisi varastaa kaulakoru. Sitä vastoin opettaja saattaisi ymmärtää, jos köyhän kodin tyttö joutuisi kiusaukseen saada jotain niin kallisarvoista. Mutta valehdella ja vierittää syy toisen niskoille… Vera saattoi vieläkin nähdä tuon ketjun ja sievän sydämen, jossa säkenöi pieni punainen kivi.

Häpeä poltteli ihon alla, kun hän muisti yliopettajan ankaran katseen silmälasien yli ja luokkatovereiden pilkalliset ilmeet hänen valuessaan hartiat lysyssä äänettömästi omaan pulpettiinsa.

Koulun kello soi ja voimistelusalin takana ollut ryhmä hajaantui. Jäljelle jäi yksinäinen tyttö, joka seisoi paikallaan eikä tehnyt elettäkään ehtiäkseen ajoissa tunnille.

Vera otti tukevamman otteen kiikarista. Hän tiesi tarkkaan, millaista oli tulla muiden hylkäämäksi, nöyryytetyksi ja muserretuksi. − Mene jo! hän sanoi ääneen. − Mene jo ettet myöhästy ja saa kaiken muun lisäksi vielä opettajalta toruja.

Ehkä tyttö ei saisi jälki-istuntoa, niin kuin hän itse oli saanut. Mutta silti. Vera hätääntyi nähdessään, että tyttö ei liikahtanut paikaltaan, sohi vain alistuneena maata varpaillaan. Hitaasti, hitaasti hän lähti laahustamaan kohti koulurakennusta. − Pidä kiirettä! Pidä nyt kiirettä!

Järkyttyneenä Vera laski kiikarin kädestään ja vajosi hissukseen keittiönpöydän ääreen. Hän työnsi vaistomaisesti syrjään muutaman harmaan ohuesta poninhännästä irronneen hiussuortuvan ja tuijotti eteensä tyhjin silmin. Viime päivät olivat saaneet aikaan sen, että kaikki tuntui vieläkin sekavammalta kuin yleensä. Aamulla, kun hän oli leiponut, koko homma oli meinannut riistäytyä käsistä. Hän oli lämmittänyt maitoa liikaa ja joutunut jäähdyttämään sen huoneenlämpöiseksi pihalla. Ja hän oli muistanut laittaa suolaa taikinaan aivan viime hetkellä. Hän ei kyennyt kokoamaan ajatuksiaan. Päässä surisi ja äkkiä hän ei pystynyt muistamaan, mikä päivä oli. Yhden pyörryttävän silmäräpäyksen ajan hän ei muistanut edes vuodenaikaa tai kuukautta. Hän katsoi taas ulos ikkunasta ja nähdessään yhden paljaista kirsikkapuista keskellä nurmikkoa ja nupullaan olevat tulppaanit postilaatikon luona hän muisti, että oli huhtikuun loppu. Hän oli niin typerä. Niin kuin aina. − Sinä olet kyllä hassu kuin kissantassu, eukkoseni, äidillä oli ollut tapana sanoa. Ei mitenkään tylysti tai ankaralla äänellä, kunhan totesi. Vera suoristautui ja yritti palata nykyhetkeen. Mitä hänen pitikään tehdä?

Vaati suurta ponnistusta yrittää ajatella selkeästi ja karistaa yltään ikävät muistot, jotta voisi panna toimeksi. Hänen pitäisi mennä bussilla kaupunkiin ja käydä ostoksilla. Hän huokaisi ajatellessaan ettei voinut enää tehdä ostoksiaan Bylundilla. Oli synti ja häpeä, että se oli pitänyt sulkea. Mutta mitä hän keksisi päivälliseksi Larsille, kun tämä pistäytyisi illalla tervehtimään häntä autolla Sundsvallista saakka? Lihaa Lars ainakin halusi. Ja miedon oluen. Piti myös muistaa pyytää poikaa korjaamaan rikkoutunut jakkara. Pitäisikö hänen peräti kantaa työkalulaatikko autotallista jotta varmasti muistaisi? Mikäli Larsilla nyt sitten olisi aikaa jäädä päivällistä pidempään. Tällä oli varmaan kaikenlaista järjesteltävää ennen matkaa. Vera mutristi suutaan paheksuvasti. Hän ei pitänyt noista matkoista.

Hän nousi ylös ja haki Hemköpin mainoslehtisen, pienen lehtiön ja kynän. Hän ryhtyi selaamaan hitaasti. Porsaanseläke ja jauheliha oli tarjouksessa. Ja kahvi myös. Kolme kiloa kahden hinnalla. Banaanien hinta oli laskenut monta kruunua. Seuraavalla sivulla mainostettiin halpoja suklaalevyjä. Houkutteleva ilmoitus murensi hetkessä hänen päättäväisyytensä. Seuraava ikävä muisto sukelsi esiin hätyyttelemään häntä. Se onneton, hirveä suklaalevy, jota hän ei ollut voinut vastustaa. Koululaukkuun pistetyt tavarat, jotka hän ehti havaita itse ennen kuin Anna-Stina tai tämän apurit "löysivät" ne, Vera laittoi yleensä jonnekin käytävään tai ulkoportaisiin, kun kukaan ei nähnyt. Mutta sillä kertaa hän oli löytänyt suklaalevyn − harvinaisen ja himoitun − eikä kyennyt hillitsemään itseään. Hän oli mennyt aivan sekaisin. Vain rikkaat tai ne, joilla oli suhteita ja mahdollisuus ostaa tiskin alta, saattoivat saada käsiinsä jotain niin tavoittelemisen arvoista säännöstelyn aikana. Hän oli tunkenut sen taskuunsa, puristanut sitä kädessään ja pensaikon suojiin päästyään repinyt käärepaperin riekaleiksi. Puristusote oli tehnyt suklaasta pehmeää ja tahmaista, ja se tarttui sormiin ja suun ympärille. Kun hän oli ahminut puolet ja päättänyt panna toisen puolikkaan talteen johonkin ovelaan piiloon, hänet yllätettiin itse teosta. Voitonriemu loisti Anna-Stinan silmistä tämän katsellessa vaivihkaa ja halveksivasti hänen tuhruista suutaan, tahmeita sormiaan ja jäljelle jääneitä suklaapaloja suin päin revityssä kääreessä. Anna-Stina sieppasi sen ja esitteli sitä mielenosoituksellisesti ympärillä seisoville tytöille. − Mitäs meillä tässä on? Anna-Stina kysyi teennäisellä äänellä. − Räkänokka ei osaa pitää näppejään erossa toisten omaisuudesta. Pikku varas. Jälkiäkään ei ole ehtinyt pyyhkiä pois… Kaikki olivat hohottaneet, ja kannustuksesta riehaantunut Anna-Stina käveli hitaasti hänen ympärillään ja tarkasteli päästä varpaisiin. − Niinpä niin, Anna-Stina toisteli katsoessaan Veraa alentuvasti.

Äkkiä Anna-Stina oli ollut melkein kiinni hänessä, niin lähellä että Vera saattoi tuntea ilmavirran tytön sähistessä:
− Pyyhi suusi, pikku saasta!
Vera ei kyennyt liikahtamaankaan, hän oli vain tuijottanut mäkeä alas, ja suupieliin ja leukaan takertunut suklaa kasvoi valtavaksi muodottomaksi massaksi, jota hän ei kyennyt hallitsemaan. Muut alkoivat huutaa "räkänokka, räkänokka", ensin varovaisesti ja haparoiden, sitten yhä enemmän yhteen ääneen ja kovempaa.

Ja oikeassahan he olivat. Hän oli räkänokka.
Kaikki voimat olivat menneet siihen, että hän yritti olla purskahtamatta itkuun. Jos hän sen tekisi, hän olisi mennyttä. Hän pysytteli lujana, ajatteli, että pian se olisi ohi. Ohut räkänoro valui verkalleen suuta kohti ja sekoittui suklaaseen. Hän ei tehnyt mitään, antoi sen vain valua, ja uskalsi tuskin hengittää.
Pian se olisi ohi.
Anna-Stina hyökkäsi uudelleen. Tyttö otti peukalolla ja etusormella tukevan otteen hänen vasemmasta poskestaan, nipisti ja väänsi yhtä aikaa. − Painu kotiin pesemään itsesi! Anna- Stina sanoi halveksivasti. Vera ei koskaan kertonut kenellekään. Kuinka hän olisi voinut? Hänhän oli varas.
Ja räkänokka.

Hän repi ostoslistan pikkuriikkisiksi palasiksi. Nyt piti ryhdistäytyä. Hän vei kädet kasvoilleen ja hieroi otsaansa. Viime päivät olivat olleet vaikeita. Hän oli ajatellut aivan liikaa. Ja muistanut. Ei, ei saa ajatella! Se oli pahasta. Pitää ottaa lääkkeet… Ja kirjoittaa uusi lista. Vapisevin käsin hän painoi kaksi tablettia alumiinipakkauksestaan ja repi muistilehtiöstä tyhjän lehden. Hän yritti muistaa, mitä oli suunnitellut päivälliseksi. Hiukan lapsekkaalla käsialallaan, pienin pyörein kirjaimin, hän tekstasi paperiin tarvittavat ostokset. Hän ei voinut auttaa ulkona olevaa tyttöä. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Mutta kiikarin hän jätti keittiönpöydälle. Aivan ikkunan viereen. Ja meni sitten ulos hakemaan työkalulaatikkoa.

Iltapäivällä, noustuaan bussista kangaskassi kummassakin kädessä, Vera joutui melkein loikkaamaan sivuun, kun naapurin sininen auto, epämiellyttävä pojannulikka ratissa, huristi ohi kovaa vauhtia. Poika sai hänet aina huonolle tuulelle. Tämä oli suuri ja vahva, tumma kihara tukka nuoli päälakea ja valui hartioille. Korkeakorkoiset saappaat ja pitkä musta nahkatakki, joka pojalla lähes poikkeuksetta oli yllään, saivat hänet näyttämään gangsterilta Veran silmissä. Vanhempien ollessa matkoilla hänellä oli talo täynnä mitä kummallisimpia tyyppejä, ja usein kävi niin, että he erehtyivät ja soittivatkin Veran ovikelloa. Varmaankin siksi, että talot olivat lähes identtisiä.

Vera näki useita lapsia, jotka olivat kotimatkalla koulusta. He nauroivat ja pilailivat. Jotkut pojat nostivat polkupyöränsä pelkän takapyörän varaan ja puhuivat toisilleen kauhean rumasti. Että he saattoivatkin sanoa sellaista, käyttää sellaisia sanoja puhuessaan toisilleen. Vaikka hän kyllä tiesi, mihin lapset pystyivät… Mutta yksikään pojista ei näyttänyt pahastuvan, he antoivat takaisin samalla mitalla ja irvistelivät. Tullessaan lähemmäksi hän vaihtoi vaistomaisesti toiselle puolelle katua. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että he puhuisivat hänelle, hän tuijotti tiukasti maahan. Ei silti, ei hän olisi vastannut, vaikka he olisivat sanoneet jotain. Hän yritti vetää neulemyssyään korvien yli, mutta se ei ollut aivan yksinkertaista, sillä ruokakassit olivat raskaita ja päällimmäisenä toisessa kassissa ollut leipä kellahti ulos. Hän kääntyi nopeasti ympäri ennen kuin poimi sen, peläten että pojat olisivat huomanneet tapauksen ja nauraisivat hänelle. Sitä he eivät tehneet. Hän painoi päänsä, suoristi selkänsä ja jatkoi matkaa. Hetken kuluttua hän kohotti taas katseensa ja etsi yksinäistä tyttöä. Hän soittaisi kouluun jos vain uskaltaisi. Hänen ei tarvitsisi sanoa nimeään. Mutta hän tiesi ettei ikinä uskaltaisi. Pelkkä ajatuskin sai sydämen jyskyttämään. Pari päivää aikaisemmin hän oli kaivanut esiin puhelinluettelon ja selaillut vapisevin käsin edestakaisin löytääkseen sivun, jossa oli koulun numero. Mutta jo lukiessaan numeroita ja kuvitellessaan jonkun vastaavan toisessa päässä hän paiskasi luettelon kiinni ja tuijotti puhelinta kauhistuneena kuin se olisi ollut vihollinen. Hän käytti sitä erittäin harvoin. Vain Lars soitti hänelle, eikä hän itse soittanut juuri muille kuin pojalleen. Joskus tietysti kävi niinkin, että joku myyntimies halusi kaupata halvempaa sähköä tai lehtitilausta, tai sitten joku saattoi tiedustella, haluaisiko hän mahdollisesti vastata joukkoon käsittämättömiä kysymyksiä. Silloin hän sanoi aina lyhyesti "ei kiitos" ja laski kuulokkeen. Hän oli kuullut, että puhelinmyyjät saattoivat huijata, ja piti siksi varansa ettei joutuisi juttusille heidän kanssaan. Lehdessä oli äskettäin kerrottu hänen ikäisestään miehestä, joka oli menettänyt tuhansia kruunuja annettuaan pankkikorttinsa numeron puhelimessa. Veralla ei ollut pankkikorttia. Hemköpin asiakaskortti, jonka Lars oli suostutellut hankkimaan, riitti hänelle aivan mainiosti. Varovainen kannatti silti aina olla.

Tyttöä ei näkynyt missään. Vera tiesi, että kotimatka koulusta saattoi olla koko päivän pahin kohta. Sen hän muisti. Hän tunsi itsensä usein pieneksi harmaaksi hiireksi. Harmaaksi hiireksi, jolle kukaan ei halunnut hyvää − eivät toiset hiiret, eivät kissat eivätkä petolinnut.