***

Tekstinäyte

Alku, törmäys, Ghana 1958

Ensimmäiseksi silmiin pisti valo. Kaikkialla valoa. Kaikkialla kirkasta. Kaikkialla aurinkoa. Vielä eilen märkä, syksyinen Lontoo. Vettä valuva lentokone. Hyytävä tuuli ja pimeys. Ja täällä: aamun koitosta asti auringossa kylpevä lentokenttä, me kaikki — auringossa.

Entisaikaan, kun ihmiset kiersivät maailmaa jalan, ratsain tai laivalla, matkanteko totutti heidät muutokseen vähitellen. Kuvat kulkivat heidän silmiensä ohi verkkaan, maailman näyttämö pyöri ympäri vähän kerrallaan. Matkat kestivät viikkoja, jopa kuukausia. Ihmisellä oli aikaa tottua vieraaseen ympäristöön, uusiin maisemiin. Myös ilmasto vaihtui asteittain, vaihe vaiheelta. Ennen kuin matkamies ennätti Euroopasta päiväntasaajan paahteeseen, hänellä oli jo takanaan Las Palmasin leppeä päivänpaiste, Al-Maharan helteet ja Kap Verden helvetti.

Nykyään tästä asteittaisuudesta ei ole jäljellä enää mitään. Lentokone riuhtaisee meidät lumesta ja pakkasesta ja vielä samana päivänä sylkee meidät tropiikin hehkuvaan kitaan. Siinä samassa, ennen kuin ehdimme silmiämme hieraista, olemme kostean helvetin uumenissa. Alamme heti paikalla hikoilla. Jos lähdimme Euroopasta talvella, riisumme takit ja vedämme villapuserot yltämme. Se on meidän, Pohjoisen ihmisten, ensimmäinen initiaatiomenomme.

Pohjoisen ihmiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, että Pohjoisen ihmiset muodostavat planeetallamme selvän vähemmistön? Kanadalaiset ja puolalaiset, liettualaiset ja skandinaavit, osa amerikkalaisista ja saksalaiset, venäläiset ja skotit, lappalaiset ja eskimot, evenkit ja jakuutit — mainitakseni osan listasta, joka ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pitkä. En tiedä, käsittääkö se edes 500 miljoonaa ihmistä, mikä on alle kymmenen prosenttia maapallon asukkaista. Suurin osa ihmisistä asuu lämpimissä maissa ja elää koko elämänsä auringon lämmössä. Loppujen lopuksi ihminenhän on syntynytkin auringossa: vanhimmat hänen jättämänsä jäljet on löydetty lämpimistä maista. Millainen ilmasto oli Raamatun paratiisissa? Siellä vallitsi ikuinen lämpö, miltei helle. Niinpä Aatami ja Eeva saattoivat kuljeksia alastomina eivätkä edes puun varjossa tunteneet vilua.

Jo lentokoneen rappusilla vastaan tuli toinenkin uutuus: tropiikin haju. Uutuus? Kyseessähän on sama tuoksu, joka täytti herra Kanzmannin siirtomaatavarakaupan PiŽnskin Perecinkadulla; manteleita, neilikkaa, taateleita, kaakaota. Vaniljaa, laakerinlehtiä, appelsiineja ja banaaneja kappaleittain, kardemummaa ja sahramia kilotavarana. Entäpä Drohobycz ja Schulzin "Kanelikaupat" ? Niiden "heikosti valaistut, synkät ja juhlavat sisustat huokuivat väkevää värien, lakan, suitsukkeen hajua, kaukaisten maiden ja harvinaisten aineiden aromeja".

Tropiikin haju on kuitenkin hieman toinen. Hyvin nopeasti tunnistamme sen raskauden, sen tahmean aineellisuuden. Haju saa meidät tajuamaan, että tällä maapallon alueella rehevä ja estoton biologia tekee lakkaamatta työtään, synnyttää, rönsyää ja kukkii ja samalla sairastaa, hajoaa, maatuu ja mätänee.