Tuolla se kuu taas on, niin pulskana ja matalalla trooppisessa yössä, kujertaa kutsuaan hyytyneen taivaan halki Dexterin oletetun sielun varjoihin Dodgen takapenkille ja siellä uinailevan Synkän Kyytiläisen väriseviin korviin.

Voi tuota kuuvekkulia, tuota puheliasta pilkkaavaa paholaista, jonka kutsu kiirii tyhjän taivaan halki alhaalla odottavien yöhirviöiden synkeisiin sydämiin — kutsu lähteä riemullisille leikkikentille. Se on tarkoitettu itse asiassa juuri tälle nimenomaiselle oleanterin takana piileksivälle hirviölle, jonka lehtien lomitse suodattuva kuunvalo tiikeriraidoittaa ja joka odottaa aistit äärimmilleen virittyneinä täsmälleen oikeaa hetkeä ponkaista pimennosta.

Dexterhän se varjoissa vaanii ja kuuntelee kauheita kuiskattuja ehdotuksia, jotka sanattomina virtaavat piilopaikkaani. Rakas pimeä puoliskoni yllyttää minua loikkaamaan — nyt — iskemään kuunvalossa kiiltävät hampaani pensasaidan toisella puolen olevaan niin kovin suojattomaan lihaan. Mutta hetki ei ole oikea, ja niinpä minä odotan, katselen varuillani, kun pahaa aavistamaton uhrini hiipii ohitse silmät laajenneina, aavistaen että joku tarkkailee mutta tietämättä että olen täällä, vain yhden armottoman askelen päässä pensaan takana. Olisi niin helppo liukua esiin kuin veitsenterä ainakin ja tehdä ihanat taikani — ja silti minä odotan, epäiltynä mutta kätkössä.

Pitkät, varovaiset hetket hipsuttelevat ohitse ja yhä minä odotan sitä oikeaa, ja sitten: loikka, eteen ojennettu käsi, kylmä riemu nähdessäni kauhun leviävän uhrini kasvoille —
Mutta ei. Jokin on vialla.