Millainen kuu tämä on olevinaan? Ei mikään kirkas, hohtava viiltelevän onnen kuu, ei tosiaankaan. Kyllähän se kärttää ja marisee ja yrittää loistaakin, mutta se on vain halpa ja kehno kopio siitä, millainen sen pitäisi olla — särmää siinä ei ole. Tässä kuussa ei ole puhtia puhaltaa petoja onnellisen yötaivaan halki hurmeiseen huumaan. Sen sijaan tämä kuu vilkuttelee ujosti putipuhtaan ikkunan takana ja valaisee naisen, joka istuu iloisena ja pirteänä sohvan reunalla ja puhuu kukista, kanapeista ja Pariisista.
Pariisista?
Kyllä, nimenomaan Pariisista hän totisin kuukasvoin puhuu tuolla kaikkialle valuvalla siirappisella äänellään. Hän puhuu Pariisista. Taas.

Joten millainen kuu tämä oikein on olevinaan, naamallaan liki hengetön hymy ja teennäistä röyhelöä reunoillaan? Se takoo ikkunaa heikosti muttei pääse tuon imelän sirkutuksen ohitse. Ja millainen Naamioitu Kostaja voi vain istua vastapäätä, niin kuin Tokkurainen Dexter-parka nyt tekee, teeskennellen kuuntelevansa vaikka on aivan muissa maailmoissa?

No tämä kuu on tietenkin kuherruskuu, joka ripustelee hääkoristeita olohuoneen yöhön, kutsuu kaikkia kerääntymään koolle, töräyttämään torvea, vielä kerran kirkkoon, ystävät — sillä tuonelan hymypoika Dexter on menossa naimisiin. Hänet on kahlittu kiinni onnen vankkureihin ja niitä kiskoo ihastuttava Rita, jonka elinikäiseksi haaveeksi on osoittautunut matkustaa Pariisiin.

Naimisiin, häämatka Pariisiin… Voivatko nämä sanat tosiaankin esiintyä lauseessa, jolla viitataan Viiltelevään Fantomiimme?

Pystymmekö todella kuvittelemaan silpojamme sulhasena, hymyämässä hartaana ihka oikean kirkon alttarilla, hännystakissa ja rusetissa kuin Fred Astaire, sujauttamassa sormusta valkealla verhottuun nimettömään hymyilevän seurakunnan nyyhkiessäympärillä? Ja sitten madrasruutuisiin sortseihin pukeutuneen Demoni-Dexterin töllistelemässä Eiffelin tornia ja lipittämässäcafé au lait'ta riemukaaren katveessa? Maleksimassa onnesta huumaantuneena käsi kädessä Seinen varrella, töllistelemässä Louvren räikeitä tilpehöörejä?

No, kaipa minä voisin tehdä pyhiinvaellusmatkan rue Morguelle, sarjasilpojien pyhälle maalle.

Mutta vakavoidutaanpa hetkiseksi — Dexter Pariisissa? Ensiksikin: onko amerikkalaisten yhä sallittua matkustaa Ranskaan? Ja viimeiseksikin: Dexter Pariisissa? Häämatkalla? Miten kukaan, joka on taipuvainen sellaisiin yörientoihin kuin Dexter, voi edes harkita mitään niin tavanomaista? Miten kukaan, jonka mielestä seksi on yhtä kiinnostavaa kuin kirjanpito, voi mennä naimisiin? Lyhyesti sanottuna: miten, kaiken epäpyhän, pimeän ja murhaavan nimeen, Dexter voi ihan tosissaan tehdä tällaisen tempun?

Hienoja kysymyksiä kaikki, ja aivan asiallisia. Ja totuuden nimissä jokseenkin vaikeita vastata, jopa minulle itselleni. Mutta siinä minä nyt olin Ritan odotusten vesikidutuksessa ja mietin, miten Dexter pystyy suoriutumaan koettelemuksesta.

No niin. Dexter pystyy suoriutumaan tästä, koska hänen täytyy, osaksi pitääkseen yllä ja jopa vahvistaakseen välttämätöntä valeasuaan, joka estää maailmaa näkemästä häntä sellaisena kuin hän on, mikä ei parhaimmillaankaan ole mitään, minkä haluaisi istuvan pöydän toisella puolella valojen sammuessa — etenkään jos lähettyvillä on ruokailuvälineitä. Ja vaatii luonnollisesti paljon huolellista työtä salata se, että Dexteriä itse asiassa ohjaa hänen Synkkä Kyytiläisensä, joka kuiskii varjoisalta takapenkiltä silkkisen hienolla äänellään ja kapuaa aika ajoin etupenkille tarttuakseen ohjauspyörään ja ajaakseen meidät Hirvitysten Huvipuistoon. Eihän mitenkään kävisi päinsä antaa lampaiden huomata, että Dexter on susi niiden joukossa.

Niinpä me teimme töitä ja kovasti teimmekin, Kyytiläinen ja minä, säilyttääksemme valepukumme. Meillä oli jo usean vuoden ajan ollut käytössämme Poikaystävä-Dexter, jonka tarkoitus oli esittää maailmalle iloista ja ennen kaikkea normaalia naamaa. Tyttöystävänä tässä hurmaavassa produktiossa oli Rita, ja monin tavoin järjestely olikin ihanteellinen, sillä seksi kiinnosti häntä yhtä vähän kuin minuakin, mutta Ymmärtäväisen Herrasmiehen seura hänelle kyllä kelpasi. Ja Dexter tosiaan ymmärtää. Ei ihmisiä, romanssia, rakkautta ja muuta hölynpölyä. Ei. Dexter ymmärtää asioiden murhaavasti virnistävän ytimen, sen, miten Miamin ah niin lukuisten kandidaattien joukosta löytää ne kaikkein ansioituneimmat tuohon vihoviimeiseen valintatilaisuuteen, josta he pääsevät Dexterin vaatimattomaan kunniagalleriaan.

Tämä ei tietenkään ilman muuta takaa, että Dexter olisi hurmaava seuralainen. Hurmaavuus on vuosien harjoittelun tulosta ja täysin keinotekoinen laboratoriotyön taidonnäyte. Mutta Ritaparka, jota tuhoon tuomittu ja väkivaltainen ensimmäinen avioliitto on kolhinut, ei näytä pystyvän erottamaan margariinia voista.

Kaikki oli siis hyvin. Kahden vuoden ajan Dexter ja Rita olivat loistaneet Miamin seuraelämässä ja herättäneet huomiota ja ihailua kaikkialla missä näyttäytyivätkin. Mutta sitten tapahtumasarja, joka voi hyvinkin herättää skeptisyyttä valveutuneessa sivustaseuraajassa, oli vahingossa johtanut kihlautumiseemme. Ja mitä ankarammin yritin pohtia keinoa välttyä tältä naurettavalta kohtalolta, sitä kirkkaammin minulle valkeni, että se olisi vain looginen seuraava askel valepukuni evoluutiossa. Ukkomies- Dexter — kaksi valmista lasta kaupan päälle! — näyttää varmasti vielä paljon vähemmän siltä mitä oikeasti on. Aikahyppy eteenpäin, ihmisvalepuvun uudelle tasolle.
Ja onhan otettava huomioon lapset.
Saattaa vaikuttaa oudolta, että joku, jonka ainoa intohimo on leikellä ihmisiä elävältä, nauttii Ritan lasten seurasta, mutta nauttiipa hyvinkin. Minä nautin. Ei ajatus irronneista maitohampaista tietenkään saa kyyneliä kihoamaan silmiini, sillä sehän edellyttäisi kykyä tuntea, ja olen ihan mielelläni ilman moisia mutaatioita. Yleisesti ottaen lapset kiinnostavat minua kuitenkin paljon enemmän kuin heidän vanhempansa, ja erityisesti minua ärsyttävät sellaiset ihmiset, jotka vahingoittavat lapsia. Itse asiassa etsin heitä joskus käsiini. Ja kun sitten jäljitän tällaisen saalistajan ja olen aivan varma, että hän tosiaankin on tehnyt mitä on tehnyt, pidän huolen, ettei hän enää koskaan kykene tekemään sitä — ja hyvillä mielin, täysin vailla omantunnon kolkutuksia.

Se, että Ritalla oli kaksi lasta katastrofaalisesta ensimmäisestä avioliitostaan, oli minulle siis kaikkea muuta kuin vastenmielinen asia, etenkin kun kävi ilmi, että tarvittiin Dexterin erityisosaamista pitämään heidän omat, untuvaiset Synkät Kyytiläisensä tiukasti Synkän Takapenkin turviin vyötettyinä, kunnes he voisivat opetella ajamaan itse. Sillä oletettavasti huumehuuruisen biologisen isänsä aiheuttamien emotionaalisten ja fyysistenkin vaurioiden vuoksi Cody ja Astor olivat minun laillani kääntyneet Pimeälle Puolelle. Ja nyt heistä tulisi minun lapsiani niin laillisesti kuin henkisestikin. Minusta alkoi melkein tuntua, että elämässä sittenkin on jokin tarkoitus.

Dexterillä oli siis useitakin hyviä syitä mennä naimisiin, mutta — Pariisiin? En käsitä, mistä ajatus Pariisin romanttisuudesta on peräisin. Kuka ranskalaisia lukuun ottamatta on ikinä pitänyt harmonikkaa seksikkäänä? Ja eikö jo ollut käynyt selväksi, etteivät he tahtoneet meitä maahansa? Ja he haluavat vielä väen väkisin puhua ranskaa!

Ehkä jokin vanha elokuva oli aivopessyt Ritan. Jokin sellainen, jonka taustalla soi modernistinen musiikki, kun tyttömäisen pirteä vaaleaverikkö ja romanttinen tumma mies ajavat toisiaan takaa Eiffelin tornin ympärillä ja nauravat likaisen, Gauloisea sauhuttelevan baskeripään eriskummalliselle vihamielisyydelle. Tai ehkä hän oli kuullut kerran Jacques Brelin levyn ja päättänyt sen puhuttelevan hänen sieluaan. Kukapa sen tietää? Jotenkin Ritan partaveitsiaivoihin kuitenkin oli juuttunut ajatus, että Pariisi oli hienostuneen romanssin pääkaupunki, eikä sitä saisi sieltä irti ilman mittavia kirurgisia toimenpiteitä.

Niinpä loputtomien kanaa vai kalaa, viinitarjoilu vai baari -väittelyjen lomaan alkoi ilmaantua monomaanisia yksinpuheluita, joiden aiheena oli Pariisi. Kai meillä olisi varaa kokonaiseen viikkoon, niin ehtisimme nähdä sekä Jardin des Tuileries'n että Louvren — ja ehkä jonkin Molièren näytelmän Comédie-Françaisessa. Kyllä täytyi arvostaa hänen syvällisiä tutkimuksiaan. Minä taas olin menettänyt kiinnostukseni Pariisia kohtaan jo kauan sitten saatuani tietää, että se sijaitsee Ranskassa.

Meidän onneksemme minun ei tarvinnut vaivautua keksimään kohteliasta tapaa ilmaista hänelle kaikkea tätä, sillä Cody ja Astor ilmaantuivat vaivihkaa huoneeseen. He eivät rynnistä sisään pyssyt paukkuen niin kuin useimmat seitsen- ja kymmenvuotiaat. Kuten olen kertonut, he kokivat kovia biologisen isäkultansa käsissä, ja yksi tämän seurauksista on, ettei heidän koskaan näe saapuvan tai lähtevän: he tulevat huoneeseen osmoottisesti. Ensin heitä ei näy missään, ja seuraavassa hetkessä he seisovat hiljaa vieressä ja odottavat tulevansa huomatuiksi.

"Me halutaan pelata purkkista", Astor sanoi. Hän oli kaksikon puhetorvi, sillä Cody ei koskaan sanonut yhden päivän aikana enempää kuin neljä sanaa peräkkäin. Ei hän tyhmä ollut, kaukana siitä. Hän vain oli yleensä mieluiten hiljaa. Nytkin hän vain katsoi minua ja nyökkäsi.

"Ai", Rita sanoi keskeyttäen ajatustensa vaeltelun Rousseaun, Candiden ja Jerry Lewisin maassa, "no miksette te —"
"Me halutaan pelata purkkista Dexterin kanssa", Astor lisäsi, ja Cody nyökkäsi äänekkäästi.
Rita kurtisti kulmiaan. "Meidän olisi kai pitänyt puhua tästä jo aiemmin, mutta eikö Codyn ja Astorin — tarkoitan että eikö heidän pitäisi sanoa sinua — en nyt tiedä — joksikin muuksi kuin Dexteriksi? Se tuntuu jotenkin —"
"Miten olisi mon papere?" kysyin. "Tai Monsieur le Comte?"
"Miten olisi ei varmana?" mutisi Astor.
"Minusta vain tuntuu —" sanoi Rita.
"Dexter sopii mainiosti", minä sanoin. "He ovat tottuneet siihen."
"Se ei tunnu oikein kunnioittavalta", hän sanoi.
Katsoin Astoriin. "Näytä äidillesi että osaat sanoa 'Dexter' kunnioittavasti", kehotin.
Hän muljautti silmiään. "Älä viiiiti", hän sanoi.
Hymyilin Ritalle. "Näetkös? Hän on kymmenvuotias. Hän ei osaa sanoa mitään kunnioittavasti."
"No, niin, mutta —" Rita sanoi.
"Se on ihan okei. He ovat okei", sanoin. "Mutta Pariisi —"
"Mennään ulos", sanoi Cody, ja katsoin häneen yllättyneenä. Peräti neljä tavua — häneltä se oli kokonainen juhlapuhe "No hyvä on", Rita sanoi. "Jos sinä kerran ajattelet että —"
"En ajattele juuri koskaan", sanoin. "Se haittaa henkisiä prosesseja."
"Tuossa ei ole mitään järkeä", Astor sanoi.
"Ei siinä tarvitsekaan olla. Se on totta", sanoin.
Cody pudisti päätään. "Purkkista", hän sanoi. En halunnut katkaista hänen puhetulvaansa, joten seurasin häntä pihalle.