Tekstinäyte

Tiedän että nainen ikkunassa olen minä, vaikka hän ei näytäkään minulta. Hänen kasvonsa punoittavat, hän on vaalea ja laiha ja hänen takkuiset, vaaleat hiuksensa on kiinnitetty soljella. Hän näyttää väsyneeltä ja onnettomalta. Hänen yhteen puristettujen huuliensa sivuilla on uurteita. Minun hiukseni ovat tummanruskeat, niissä on harmaita juovia ja ne on vedetty pienten ohimolahdekkeiden kohdalta taaksepäin napakaksi, aaltoilevaksi pehkoksi. Olen vahva ja tanakka, ihoni on kellertävän kalpea, lähes helmenhohtoinen. Silmäni eivät ole punareunaiset ja hailakansiniset kuten hänellä, vaan merenharmaat, ja iiriksissäni on vihertäviä täpliä pupillien ympärillä. Isäni silmät.
Mutta tiedän että nainen olen minä. Tiedän että juuri minä tuijotan rankkasadetta, joka piiskaa ikkunan ulkopintaa. Näen itseni ulkopuolelta, lievästi yläviistosta. Osa minusta leijailee sateessa ja katsoo miten suuni avautuu mykkään, kauhistuneeseen huutoon ja miten silmäni — siniset, vieraat silmät — lennähtävät selälleen epäuskosta, kun ne kauhukseen näkevät, miten sade pyyhkii mullan kädestä, joka sojottaa velttona ja luunvalkoisena kukkapenkistä. Multa pyyhkiytyy vähitellen pois ja miehen hirveä, eloton hahmo tulee esiin. Hänen suunsa on täynnä mutaa ja hänen lian reunustamat silmänsä tuijottavat. Vaikka tiedän ruumiin maanneen sijoillaan vuosikaudet kuin jokin iljettävä pyhäinjäännös, se ei ole mädäntynyt. Rojahdan tiskipöytää vasten ja itken huomatessani, että hirveä salaisuus, jota olen vaalinut niin kauan, on paljastunut ja että elämäni on ohi.
Hiljainen nyyhkytys muuttuu käheäksi itkuksi ja herään. Herään aina siinä vaiheessa. Aina.
Nimeni on Billie Morgan. Nimeni on Billie Morgan.
Olen murhaaja.