Tekstinäyte:

Voisivatko kaikki paikalla olevat avionrikkojat ystävällisesti nousta seisomaan? Siis kaikki te aiemmin, nykyään tai tulevaisuudessa vieraissa käyvät vaimot, aisan yli hyppivät miehet ja pettäjän tielle haksahtavat avokumppanit. Ja nouskaapa tekin, jotka olette huomanneet ajatustenne harhailevan näissä asioissa turhan usein.

Näin aloittaa kulttuurikriitikko Laura Kipnis luentonsa, jossa toteaa aviorikoksen olevan rakkausraadantaa vaativan yhteiskuntamoraalin kannalta istumalakko. Aivan ilmeiseltä vaikuttaa myös, etteivät esi-isämme lemmenasioissaan kulkeneet sanoja polkuja kuin me — ainakaan he eivät kynsin hampain yrittäneet pitkittää ohikiitävää kokemusta sen viimeisen käyttöpäivän yli tai muokata siitä pitkäkestoisen suhteen perustaa.

Avioliittohistorioitsija Lawrence Stone esittää, epäilemättä jokseenkin leikkisästi, että nykyiset kasvavat eroluvut ovat ainoastaan uudenaikainen tapa päästä samaan, minkä varhainen kuolleisuus menneisyydessä hoiti paljon tehokkaammin. Kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta meidän aikamme pyrkii joka tapauksessa yhdistämään romantiikan kuohut pitkäaikaisen liiton järkevyyteen siinä liikuttavassa toivossa, että yksi ainoa henkilö kykenisi vuosikymmenten ajan tyydyttämään kumppaninsa koko rakkauden- ja seksintarpeen ja että intohimo jaksaisi jatkua kolme-, neljä- tai viisikinkymmentä yhteiselon vuotta. (Mikäli intohimo selittämättömällä tavalla silti lopahtaa, pitää vain luopua seksistä; sukupuolisen halun puute puolisoa kohtaan ei koskaan ole riittävä peruste "vilkuilla vieraita".)

Kiinnostaako haureuden elämysmatka, pikku pyrähdyksistä kiinnostavan lokeilun kujalla.