Synnyin talossa, jossa oli miljoona huonetta. Se sijaitsi pienessä ilmattomassa maailmassa valon ja kaupankäynnin imperiumin reunalla. Aikuiset kutsuivat imperiumia Kultaiseksi tunniksi syystä, jota en vielä ymmärtänyt.

Olin silloin nuori tyttö, naimaton yksilö nimeltä Abigail Gentian.

Kolmekymmenvuotisen lapsuuteni aikana näin vain pienen osan tuosta valtavasta, sokkeloisesta, alati muuttuvasta kartanosta. Vaikka sain vanhempana valtuudet vaellella missä minua huvitti, en usko koskaan nähneeni talosta kuin sadasosan. Pelkäsin pitkiä, luotaantyöntäviä peilien ja lasin täyttämiä käytäviä, kierreportaita, jotka kohosivat synkistä kellareista ja holveista, joihin edes aikuiset eivät menneet, huoneita ja salonkeja joissa huhuttiin kummittelevan tai joita ei pidetty tarpeeksi leppoisina käytettäväksi muuhun kuin nopeaan läpikulkuun, joskaan aikuiset tai taloudenhoitajat eivät koskaan puhuneet näistä asioista minun kuulteni. Myös hissit ja mykät palvelijat saivat minut levottomaksi liikkuessaan ilman suoria ohjeita kuin olisivat noudattaneet jonkinlaista talon hallitsijan tutkimatonta mielijohdetta. Se oli aaveiden ja hirviöiden kartano, jonka varjoissa eleli pahoja henkiä ja jonka puolipaneelien takana vilisti demoneja.

Minulla oli yksi todellinen ystävä, joskaan en nyt saata muistaa hänen nimeään. Hän saapui silloin tällöin ja vieraili aina vain hetken. Minun annettiin katsella hänen yksityisen sukkulansa lähestymistä ja telakoitumista kartanon korkeimman tornin huipulta ilmatiiviistä näköalapaikasta, jossa oli lasi-ikkunat. Olin aina hyvilläni, kun Madame Kleinfelter päästi minut ylös näkötorniin, enkä vain sen vuoksi, että ainoa todellinen kumppanini oli saapumassa. Sieltä käsin näin talon kokonaisuudessaan samoin kuin suuren osan maailmasta jonka pinnalle se oli rakennettu. Talo kaartui kaikkiin ilmansuuntiin kunnes kohtasi planetoidin horisontin rosoisen, jyrkän kaaren, ohuen kivisen marginaalin, joka merkitsi kotini rajaa.

Se oli outo rakennus, vaikka minulla ei ollut sille pitkään aikaan minkäänlaista vertailukohtaa. Sen suunnittelussa ei ollut käytetty järjestelmällisyyttä. Jos siinä oli joskus ollut häivääkään symmetriasta tai harmoniasta, niiden perusta oli hukkunut lukemattomien lisäysten ja muutosten alle, joiden rakentaminen jatkui edelleen. Vaikka planetoidilla ei ollut ilmakehää eikä siksi myöskään säätiloja, näytti siltä kuin talo olisi suunniteltu maailmaan, jossa saattoi sataa lunta ja vettä. Jokaisessa erillisessä osassa, jokaisessa siivessä ja tornissa oli jyrkkä, sinitiilinen katto. Kattoja oli tuhansia, ja ne kohtasivat toisensa oudoissa, hämmentävissä kulmissa. Savupiiput ja tornit, näköalapaikat ja kellotornit kohosivat rakennuskompleksin sattumanvaraisen, dinosauruksenselkäisen silhuetin keskeltä. Jotkin osat talosta olivat vain yhden tai kahden kerroksen korkuisia, toisissa oli kaksikymmentä kerrosta tai enemmän. Korkeimmat osat nousivat niitä ympäröivien rakennusten muodostamalta alustalta kuin vuoret. Tornien välisten kuilujen yli johti ikkunaseinäisiä siltoja. Aika ajoin joku kaukainen, äänetön hahmo hiipi niiden valaistujen lasien takana. Se ei ollut niinkään talo kuin kaupunki, jonka halki pystyi kulkemaan joutumatta milloinkaan astumaan ulos.

Vanhempana sain tietää, miksi kotini oli sellainen kuin oli, miksi rakennustyöt eivät koskaan lakanneet, mutta lapsena yksinkertaisesti hyväksyin tilanteen kyselemättä. Tiesin, että talo oli erilainen kuin ne talot joista luin kirjoista ja tarinakuutioista, mutta toisaalta mikään noissa kirjoissa tai kuutioissa ei muistuttanut yhtään merkittävää osaa elämässäni. Tiesin, että olimme rikkaita jo ennen kuin osasin lukea, ja minulle oli korostettu, että vain muutaman muun suvun varallisuutta pystyi vertaamaan omaamme.

”Olet hyvin tärkeä tyttö, Abigail Gentian”, äidilläni oli tapana sanoa niinä useina kertoina kun hänen iättömät kasvonsa puhuttelivat minua yhdestä talon lasiruuduista. ”Tulet tekemään suuria tekoja.”

Hänellä ei ollut aavistustakaan.

Suomentanut Hannu Tervaharju.