Olin tykittänyt kokkelia kolme päivää putkeen meksikolaisen diilerini Marion kanssa, kun muistin keikkamme Arizonassa. Siinä vaiheessa bändini Red Hot Chili Peppers oli julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa ja olimme lähdössä äänittämään kakkoslevyämme Michiganiin. Managerimme Lindy oli kuitenkin buukannut meille ennen sitä keikan jonkin arizonalaisen pihvipaikan diskoon. Promoottori oli fanejamme ja aikoi maksaa meille enemmän kuin olisimme ansainneet. Tarvitsimme rahaa, joten suostuimme keikkaan.

Olin kuitenkin sekaisin kuin seinäkello, kuten aina, kun menin keskustaan ja lyöttäydyin Marion seuraan. Mario oli hämmästyttävä kaveri. Hän oli hoikka, jäntevä ja lipevä meksikolainen, joka näytti hieman kookkaammalta ja vahvemmalta versiolta Gandhista. Hän käytti isoja silmälaseja, joten hän ei näyttänyt vaaralliselta tai uhkaavalta, mutta aina kokaa tai heroiinia vedettyään hän alkoi avautua minulle: "Minun oli pakko satuttaa jotakuta. Olen Meksikon mafi an tappaja. Minulle soitetaan, enkä edes halua kuulla yksityiskohtia. Hoidan vain hommani, poistan kaverin muonavahvuudesta ja saan siitä maksun." Oli mahdoton tietää, oliko mikään hänen puheistaan totta.

Mario asui vuokralla kahdeksankerroksisessa tiilitalossa keskustassa ja jakoi säälittävän murjunsa ikivanhan äitinsä kanssa, joka istui aina pikkuruisen olohuoneen nurkassa ja katseli hiljaisena television meksikolaisia saippuasarjoja. Silloin tällöin ilmoille kajahti espanjankielinen kärhämä, ja kysyin Mariolta, kannattiko meidän vetää kamaa siellä — hänellä oli valtavat kasat huumeita ja ruiskuja ja lusikoita ja kiristyssiteitä täysin näkösällä keittiön pöydällä. "Älä hätäile. Ei hän näe eikä kuule mitään, ei hän tajua mitä puuhailemme", Mario vakuutteli minulle. Niinpä piikitin speedballeja mummelin istuessa viereisessä huoneessa.

Mario ei oikeastaan ollut huumeiden jälleenmyyjä vaan tukkukauppiaiden leivissä, joten häneltä sai halvalla kasoittain krääsää, mutta toisaalta se oli kiskottava hänen kanssaan. Ja juuri sitä me teimme hänen keittiökopissaan. Marion veli oli juuri päässyt vankilasta ja hänkin oli mukana, istui lattialla ja kiljaisi joka kerta kun yritti huonolla menestyksellä osua käyttökelpoiseen suoneen jalassaan. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tyypin, joka oli piikittänyt käsivartensa niin pilalle että joutui tökkimään neuloja jalkoihinsa.

Jatkoimme sitä päivätolkulla, ja välillä jouduimme jopa pummaamaan kadulla saadaksemme lisää valuuttaa kokkeliin. Nyt kello oli kuitenkin puoli viisi aamulla ja tajusin, että meidän oli pakko olla tulevana iltana stagella. "Okei, pakko ostaa vähän kamaa, koska tarvitsen tänään kyydin Arizonaan ja olen vähän huonossa hapessa."

Niinpä Mario ja minä kömmimme lähes lunastuskunnossa olevaan vihreään Studebaker Larkiini ja ajoimme vieläkin pelottavammille, hämärämmille, epäystävällisemmille keskustan slummialueille. Se oli sellainen katu, jolla ei halunnut edes ajaa, paitsi että sikäläiset hinnat olivat kohdallaan. Pysäköimme koslan ja kävelimme muutaman korttelin matkan rähjäiseen vanhaan rakennukseen.

"Usko, ettet tosiaan halua mennä sisään", Mario sanoi. "Tuolla voi sattua mitä vaan, paitsi ei mitään hyvää, joten anna hillot minulle ja minä haen tavaran."

Osa minusta hätäili: "Voi Jeesus, kunhan Mario ei vain tekisi oharia juuri nyt. Ennen ei ole tehnyt, mutta äijästä voisi kyllä uskoa moista." Toinen ja suurempi osa kirkui kuitenkin vain heroiinia, joten kaivoin esiin viimeiset säästöni, 40 taalaa. Annoin rahat hänelle, ja mies katosi sisälle.

Olin piikittänyt ränneihini kokaa niin monta päivää putkeen, että aloin nähdä harhoja; leijuin oudossa, unenomaisessa tyhjyydessä. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin että minun todella oli pakko nähdä Marion kävelevän ulos krääsäni kanssa. Riisuin yltäni rakkaimman asusteeni, vanhan nahkatakin. Vuosia aikaisemmin Flea ja minä olimme ostaneet viimeisillä rahoillamme samanlaiset rotsit, ja omani oli minulle kuin kotitalo. Varastoin sen sisään rahani ja avaimeni, ja ruiskut piilotin kätevään salataskuun.

Nyt olin niin nääntynyt ja kylmissäni, että istahdin jalkakäytävän reunalle ja kiedoin rotsin kuin huovan rintani ja hartioideni ympärille.

"Ala tulla, Mario. Tule jo sieltä. Sinun on pakko tulla nyt", hoin mantraani. Sieluni silmin näin Marion astuvan ulos rakennuksesta dramaattisesti reippaammin askelin, muuttuneena maailman hylkäämästä, kumarasta kaverista rennoksi, vihelteleväksi, piikittämisvalmiiksi maailmanvalloittajaksi.

Olin sulkenut silmäni vain hetkeksi, kun vaistosin varjon lankeavan ylleni. Vilkaisin taakseni ja näin kumaran, kookkaan, likaisen, mielipuoliselta näyttävän meksikolaisintiaanin, joka oli käymässä päälle aseenaan valtavan kokoiset puutarhasakset. Terät olivat jo viuhumassa selkääni kohti, joten koukistin selkäni niin kaarelle kuin pystyin, jotta isku ei yltäisi perille. Mutta äkkiä eteeni loikkasi laiha, sähäkkä meksikolaispaskiainen, joka piteli kourassaan uhkaavalta näyttävää stilettiä.

Päätin salamannopeasti, ettei takanani seisova tyyppi saisi varrastaa minua puutarhasaksillaan; halusin mieluummin kokeilla onneani edessäni seisovan variksenpelätin kanssa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, mutta kun oma elämä on vaakalaudalla, aivot siirtyvät hidastettuun tilaan, jossa maailmankaikkeus hyvää hyvyyttään ikään kuin venyttää aikaa. Niinpä ryntäsin päin hernekeppiä nahkatakki käsissäni. Veitsenisku pysähtyi rotsiin, pudotin sen ja viuhahdin tieheni kuin sähikäinen.

Juoksin juoksemistani ja pysähdyin vasta autoni luona. Sitten tajusin, ettei minulla ollut auton avaimia. Minulla ei ollut avaimia, nahkatakkia, rahaa eikä ruiskuja, ja mikä kammottavinta, ei kamaa. Eikä Mario ollut sellainen kaveri, joka olisi lähtenyt varta vasten etsimään minua. Kävelin siis hänen kämpälleen, mutta turhaan. Nyt aurinko oli jo noussut, ja meidän oli määrä startata Arizonaa kohti tunnin kuluttua. Menin puhelinkoppiin, löysin pari kolikkoa ja soitin Lindylle.

"Lindy, olen Seitsemännen kadun ja Alvaradon risteyksessä enkä ole nukkunut aikoihin, ja autoni on täällä mutta minulla ei ole avaimia. Viitsitkö napata mut kyytiin kun lähdetään Arizonaan?"

Lindy oli tottunut hätäpuheluihin Anthonylta, joten tuntia myöhemmin kadunkulmaan pysähtyi sininen pakettiautomme täynnä kamojamme ja bändin jäseniä. Kyytiin kiipesi yksi sekopäinen, surullinen, repaleinen ja paskainen matkustaja. Muut äijät tervehtivät minua erittäin kylmäkiskoisesti, joten asetuin pitkittäin penkkien väliin lattialle, painoin pääni kahden etupenkin välissä olevalle korokkeelle ja sammuin. Tunteja myöhemmin heräsin läpimärkänä hiestä, koska makasin moottorin päällä ja ulkona oli vähintään 46 asteen helle. Minulla oli kuitenkin upea olo. Minä ja Flea nappasimme puoliksi lsd-lapun ja räjäytimme koko keikkamestan.