***

Matkustan leijunalla Tressoan kaupungin lentokentältä kohti Belkan esikaupunkia, missä minua odottavat asunto ja työpaikka kansanopiston musiikinopettajana. Uuden kotiplaneettani Alshainin kalenterin mukaan on satokuun toinen päivä vuonna 50. Saavuin planeetalle pari kuukautta aikaisemmin, mutta tähän asti kaikki aika on kulunut Agarin keskussairaalan siirtolaisosastolla, missä elimistöäni ja ruoansulatustani on sopeutettu täkäläisen ravinnon biokemiaan. Nämä pari äärimmäisen epämiellyttävää kuukautta — ja täällä kalenterin kaikki kaksikymmentäneljä kuukautta ovat neljänkymmenenyhdeksän päivän mittaisia — ovat siis kuluneet kuumeisena oksennellen. Olo oli perin hutera vielä toissapäivänäkin, jolloin minut kuljetettiin Agarin lentokentälle ja lastattiin Tressoaan matkalla olevaan ilmalaivaan.

Nyt tuntuu kuitenkin paljon paremmalta. Pystyn vähitellen kiinnittämään huomiota siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Leijunan vaunuosastossa ei ole juurikaan väkeä, joten synteettisestä muovisekoitteesta tehdyllä lattialla lojuva, leijunan täristessä värähtelevä pölynsekainen hiekka kelpaa tapahtumaksi. Hetken epäröityäni uskaltaudun peräti katsomaan ulos ikkunasta.

Leijuna kulkee pitkin mereen viettävää rinnettä. Vasemmalla puolellani aukeaa Tressoanlahti tummine, auringossa kimaltelevine vesineen. Lahden vastarannalla kohoavat aamuisen merisavun keskeltä Strelkan kalliot. Lahdella etenee valtava rahtilaiva täysissä purjeissa. Sen kuuden maston kulmikkaat profiilipurjeet heijastelevat idässä kohoavan auringon valoa ja saavat LLZO Vrehentai -kaivoskonsernin logon hehkumaan.

Oikealla puolella kohoaa kallioita, ja niitä katsellessani tajuan lopultakin, miten toisenlaisessa maailmassa olen. Kotona Maassa kaikki kalliot olisivat täynnä kasveja. Karullakin paikalla piikkipensaat ja ruohotuppaat pilkottaisivat särmikkäiden lohkareiden lomassa. Ilmassa lentelisi sudenkorentoja, kärpäsiä ja lintuja etsimässä seuraavaa ateriaa, parisuhdetta tai lepopaikkaa. Mutta leijunan ikkunasta näkyy vain sileäksi hioutuneita kiviä ja kallioita — harmaita ja elottomia.

Tiedän, että jossakin pitäisi olla pieniä, punaruskeita tai harmaanvihertäviä, homemaisia, kasvillisuutta muistuttavia laikkuja, mutta en huomaa sellaisia. Ilma on tänään tyhjää jopa pilvistä. Alshainin elämä ei ole vielä ehtinyt kiivetä näille kallioille, joita ikijää hioi ja puristi vielä muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Alshainin elämä, lähes kaikki tämän maailman elämä, on merenpinnan alla — lukuun ottamatta kaikkea sitä, mitä ihminen on tuonut Maasta näille karuille kalliomantereille, viidenkymmenen valovuoden päähän kotoa.

Katson taas vasemmalle ja puristan väkisin mieleeni lokkien ääniä. Se on ainoa tapa, jolla enää voin kuulla niitä.