Ahdas frakki

Yleensä professori Gori oli hyvin kärsivällinen vanhan taloudenhoitajattarensa suhteen, joka oli palvellut häntä jo parikymmentä vuotta. Mutta tuona päivänä hänen piti pukeutua frakkiin ensi kertaa elämässään, ja hänestä tuntui kuin Jumala olisi hänet hyljännyt.

Jo pelkkä ajatus, että joku näin vähäpätöinen asia saattoi myllertää hänenkaltaisensa ihmisen, sai hänet vaivoin hillitsemään itsensä, kaikenlainen keikailuhan oli hänelle kauhistus ja hänen mielensä oli aina täynnä vakavia älyllisiä ongelmia. Ärtymys vain kasvoi, kun moisessa mielentilassa oli puettava tällainen asu, jonka typerät tavat vaativat yleviin tilaisuuksiin juhlan ja huvin illuusion pönkittämiseksi.

Ja sitten, Herra paratkoon, tämmöinen virtahevon vartalo, peräisin ajalta ennen vedenpaisumusta...

Ja professori puhisi ja sinkosi salamoivia katseita palvelijattareensa, joka pikkuisena ja pullukkana kuin tynnyri ihaili autuaasti lihavaa isäntää epätavallisessa seremonia-asussa, huomaamatta, onneton, miten nöyryyttävää sen täytyi olla miltei pimeän, epäjärjestyksessä olevan huoneen vanhoille, rehdeille ja yksinkertaisille huonekaluille ja kirjaparoille. Frakki ei tietenkään ollut hänen, professori Gorin, oma. Hän vuokraisi sen. Läheisen liikkeen apulainen oli tuonut niitä aikamoisen tukun valittavaksi ja tarkasteli nyt täydellisenä asiantuntijana, arbiter elegantiarum silmät puoliummessa, huulillaan tyytyväinen ylemmyyden hymy, pani professorin kääntyilemään tänne ja tuonne, — Pardon! Pardon! ja totesi sitten hiustupsu heilahdellen:
— Ei käy!
Professori ähisi taas ja pyyhki hikeä.

Hän oli sovittanut jo kahdeksaa, yhdeksää, ei enää tiennyt kuinka montaa. Toinen toistaan ahtaampia. Ja kaulus kuristi aivan tavattomasti ja jo rypistynyt etumus pullisteli liivin välistä! Ja tuo valkoinen heiveröinen roikkuva tärkätty kravatti, se pitäisi vääntää rusetiksi, mutta kun hän ei tiennyt miten!

Lopulta kauppa-apulainen tyytyi sanomaan:
— Kas, tämähän sopii. Parempaa emme löydä, uskokaa pois, herra. Professori Gori käänsi leiskuvat silmänsä ensin palvelijattareen estääkseen tätä sanomasta: Ihastuttava! Ihastuttava!, katsoi sitten frakkiaan jonka ansiosta kauppa-apulainen varmaankin piti häntä herrana, ja kääntyi tämän puoleen.
— Teillä ei ole enää muita?
— Toin niitä jo kaksitoista, herra!
— Tämä on kahdestoista?
— Kahdestoista; olen palveluksessanne.
— No sittenhän se sopii kuin valettu!
Se oli vielä muitakin ahtaampi. Nuorukainen tunnusti vähän ärtyneenä:
— Ahtaanpuoleinen, mutta käyhän se. Jos suvaitsette katsoa peiliin...
— Kiitos paljon, professori kimitti, — riittää jo tämä näytelmä jota esitän teille ja armolliselle palvelijattarelleni.

Kauppa-apulainen kumarsi sirosti, tuskin päätään nyökäyttäen ja meni tiehensä yksinetoista frakkeineen.

— Onko tämä totta? professori räjähti voihkien raivosta yrittäessään nostaa kättä. Hän meni vilkaisemaan lipaston päällä olevaa tuoksuvaa kutsukorttia ja puhkui taas. Kutsu oli kahdeksaksi morsiamen kotiin, Milano-kadulle. Kaksikymmentä minuuttia jalkaisin. Ja kello oli jo neljännestä yli seitsemän. Vanha palvelijatar oli saattanut kauppa-apulaisen ovelle ja tuli takaisin huoneeseen.

— Hiljaa, vaati professori heti. — Yrittäkää, jos onnistutte, kuristaa minut tähän rusettiin.
— Rauhallisesti, rauhallisesti... kaulus..., neuvoi palvelijatar. Ja ryhtyi työhön hangattuaan vapisevia käsiään tarmokkaasti nenäliinalla.

Hiljaisuutta kesti vain viisi minuuttia. Professori ja koko huone tuntui jännittyneenä odottavan viimeistä tuomiota.
— Valmis?
— Noo-oh, hengähti toinen.
Professori hyppi ja huusi:
— Antakaa olla! Yritän itse! En kestä enää!

Mutta tuskin hän oli peilin edessä kun jo vimmastui niin, että vanha naisressu pelästyi. Aivan ensiksi professori kumarsi itselleen pöyhkeästi... mutta kumartuessaan, nähdessään kah10 den liepeen aukeavan ja sitten sulkeutuvan hän kääntyi kuin kissa joka tuntee että sen häntään on sidottu jotain, ja hänen kääntyessään, raks! frakki repesi kainalon alta.

Hän kiehui.
— Revennyt, se on vain revennyt, rauhoitteli heti apuun ehättänyt palvelijatar. — Tästä selvitään, minä ompelen sen teille!
— Mutta kun ei ole enää aikaa! huusi professori epätoivoisena. — Jääköön silleen, rangaistukseksi. Menettelee se näinkin... toisin sanoen en ojenna kättäni kenellekään. Päästäkää minut nyt menemään.

Hän kieputti vihaisesti rusettinsa, kätki häpeällisen vaatteen päällystakkinsa alle, ja sitten matkaan. Loppujen lopuksi hän sai kuitenkin olla tyytyväinen, voihan peijoona! Tänä aamuna vietetään hänen entisen, hyvin rakkaan oppilaansa häitä. Cesara Reis saa hänen välityksellään, tämän avioliiton avulla, palkintonsa loputtomien vuosien aherruksesta koulussa.

Kulkiessaan professori Gori ajatteli outoa sattumusta, jonka ansiosta liitto solmittaisiin. Ja mikä se sulhasen nimi nyt taas olikaan, rikkaan leskiherran joka eräänä päivänä oli tullut Istituto di Magisteroon1 kysymään häneltä opettajaa lapsilleen?

Grimi, Griti? Ei, vaan Mitri! Sehän se oli, Mitri, Mitri.

Niin oli avioliitto päätetty. Neiti Reis oli köyhä tyttö, jäänyt isästään orvoksi viisitoistavuotiaana, oli onnistunut urhoollisesti elättämään itsensä ja vanhan äitinsä tehden vähän ompelutöitä ja antaen yksityistunteja, ja oli suorittanut opettajan tutkinnon. Professori ihaili tällaista sitkeyttä, mielen lujuutta, ja oli rukoillut, taistellut ja saanut hankituksi tytölle opettajan toimen roomalaisesta koulusta. Mutta kun Griti oli tiedustellut...

Griti? Griti, sehän se! Mikään Mitri, Griti hänen nimensä on! Professori oli suositellut hänelle neiti Reisiä. Muutaman päivän kuluttua Gori oli nähnyt miehen tulevan takaisin surullisena ja kiusaantuneena. Cesara Reis ei ollut halunnut kotiopettajattaren paikkaa ajatellen ikäänsä, asemaansa, äitiään jota ei voinut jättää yksin; ja ennen muuta juorujen vuoksi joita tietenkin syntyisi! Ja ties millaisella äänellä ja minkä näköisenä, veitikka, oli sen sanonut.

Kaunis tyttö tämä Reis, kaunis tavalla joka miellytti professori Goria suuresti: se oli kauneutta johon pitkäaikaiset yötäpäiväiset tuskat (professori Gori ei turhaan ollut italian opettaja, hän sanoi todella "yötäpäiväiset tuskat") olivat tuoneet suloisen alakuloisen lempeyden, rakastettavan, ihanan jalouden.

Tietysti herra Grimi...

Luulenpa todella että hänen nimensä on Grimi, kun nyt oikein ajattelen!

Tietysti herra Grimi oli rakastunut toivottomasti heti tytön nähtyään. Sellaistahan sattuu. Ja kolme tai neljä kertaa mies oli onnettomana palannut ja yrittänyt vielä puhua, turhaan, ja lopulta rukoillut että hän, professori Gori, puuttuisi asiaan, jotta niin kaunis, vaatimaton ja hyveellinen neiti Reis suostuisi, ellei näiden lasten opettajattareksi niin toiseksi äidiksi. Miksi ei? Professori Gori oli puhunut hyvin onnellisena, ja neiti Reis oli suostunut: ja nyt juhlittaisiin häitä; paitsi herra Grimin tai Gritin tai Mitrin sukulaiset, jotka vastustivat raivokkaasti.

— Piru heidät vieköön kaikki hiiteen! tuhisi lihava professori taas.

Nyt täytyi viedä morsiamelle vielä pieni kukkakimppu. Neiti Reis oli pyytänyt professori Goria todistajaksi, mutta professori oli huomauttanut että todistajana hänen pitäisi sitten antaa myös sulhasen loistavaa asemaa vastaava lahja, ja sitä hän ei voinut, sitä hänen omatuntonsa ei sallinut. Riitti että hän uhrasi frakkiin. Mutta pienen kukkakimpun, kyllä toki, sen hän saattoi antaa. Ja professori Gori meni epäröiden ja kiusaantuneena kukkakauppaan, missä hänelle koottiin muhkea vihreä kimppu, jossa oli vain muutamia kukkia, ja kalliiseen hintaan.

Tultuaan Milano-kadulle hän näki sen päässä neiti Reisin talon portin edessä koko joukon uteliaita. Hän arveli tulleensa liian myöhään, että häävieraiden vaunut olisivat jo pihalla ja joukko odotti näkevänsä vaunukulkueen lähtevän. Hän kiirehti askeliaan. Mutta miksi kaikki uteliaat katsoivat häntä noin? Frakki oli piilossa päällystäkin alla. Ehkä liepeet? Hän vilkaisi taakseen. Ei, eivät ne näkyneet. Miksi siis? Mitä oli tapahtunut? Miksi portti oli puoliksi kiinni?

Portinvartija katsoi häntä tarkasti ja kysyi:
— Meneekö herra häihin?
— Kyllä, herra. Minut on kutsuttu.
— Mutta... tiedättekö, häitä ei pidetäkään.
— Mitä?
— Rouvaparka... äiti...
— Kuollut? huudahti Gori tyrmistyneenä katsoen porttia.
— Viime yönä, yllättäen.
— Onko se mahdollista! Äiti! Rouva Reis?

Gori kääntyi katsomaan paikalle kokoontuneita kuin lukeakseen heidän silmistään vahvistuksen uskomattomalle uutiselle. Kukkakimppu putosi maahan. Hän kumartui nostamaan sen ja tunsi kuinka ommel frakin kainalossa ratkesi lisää, ja hänen eleensä jäi puolitiehen. Luoja tätä frakkia... niinpä! Häihin hankittu frakki joutuisi nyt kuolleen eteen. Mitä tehdä? Jatkaa matkaa tässä asussa? Kääntyä takaisin? Hän otti kukat ja antoi ne hämillään portinvartijalle:
— Olkaa hyvä ja pitäkää te näitä jonkin aikaa.
Ja hän meni sisään. Hän yritti harppoa rappusia, mutta onnistui vain ensimmäiseen kerrokseen saakka. Viimeisellä tasanteella — kirottu suuri vatsa — hän ei saanut enää vedettyä henkeä.

Kun Gori tuli yllättäen pieneen olohuoneeseen, sinne kokoontuneet hämmentyivät aivan kuin joku olisi paennut hänen astuessaan sisään tai kuin intiimi ja vilkas keskustelu olisi äkisti tauonnut.

Professori Gori oli jo muutenkin kiusaantunut, pysähtyi ovelle ja katsoi ympärilleen kummissaan; hän tunsi olevansa eksyksissä, kuin vihollisten leirissä. He olivat kaikki kovin hienoa väkeä, sulhasen sukulaisia ja ystäviä. Iäkäs nainen oli varmaankin hänen äitinsä, ja kaksi muuta naista, jotka vaikuttivat vanhoiltapiioilta, kenties sisaria tai serkkuja. Professori kumarsi kömpelösti (voi Luoja, taas tuo frakki...). Ja kumarassa, kuin häntä olisi kiskottu sisältä päin, hän kääntyi nähdäkseen oliko kukaan kuullut saamarin ompeleen ratkeamista kainalossa. Kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä; aivan kuin suru, tämän hetken vakavuus, ei sallisi edes lievää pään nyökäytystä. Muutamat (ehkä lähisukulaiset) olivat erään herran ympärillä, jonka Gori oli tarkemmin katsoessaan tunnistavinaan sulhaseksi. Huojentuneena hän kiiruhti tämän luokse.

— Herra Grimi...
— Migri, olkaa hyvä.
— Migripä hyvinkin... olen etsinyt sitä jo tunnin, uskokaa pois! Sanoin Grimi, Mitri, Griti... mutta mieleeni ei tullut Migri! Anteeksi... olen professori Fabio Gori, muistattehan... nyt kun näette minut.
— Hauska tutustua, mutta..., sanoi tämä tarkastellen Goria kylmän ylpeästi, sitten ikään kuin muistaen: — Ai Gori... todellakin, te olette siis se joka... joka on saanut, jos niin voi sanoa, epäsuorasti aikaan tämän avioliiton! Veljeni on kertonut...
— Mitä, mitä? Anteeksi, tekö olette veli?
— Carlo Migri, palveluksessanne. — Hienoa, kiitos. Miten samannäköiset, voihan peijakas! Anteeksi, herra Gri... ei kun Migri, mutta tämä salama kirkkaalta taivaalta... Jestas! Minä en kuitenkaan... tarkoitan... en valitettavasti: ei tämä ole minun tekojani, sanokaamme... tai no, kyllä epäsuorasti, sattumoisin, sanokaamme että olen edesauttanut...
Migri keskeytti hänet käden liikkeellä ja nousi.
— Sallikaa että esittelen teidät äidilleni.
— Mikä kunnia, uskokaa pois!

Gori ohjattiin iäkkään rouvan luokse joka ylen lihavana täytti puoli sohvaa; rouvalla oli musta leninki ja niin ikään musta päähine kiharaisilla hiuksilla jotka reunustivat kellertäviä, litteitä, pergamentilta näyttäviä kasvoja.

— Äiti, professori Gori, tiedäthän, se joka on järjestänyt Andrean avioliiton.

Rouva kohotti unesta raskaita silmäluomiaan paljastaen enemmän toista kuin toista pullistunutta, hämmentynyttä silmäänsä, jotka eivät katsoneet oikein minnekään.

— Totta puhuen, korjasi professori kumartaen peloissaan frakkinsa tähden, — totta puhuen... järjestänyt — en, en, se ei ole oikea sana... Minä nyt vain...
— Tahdoitte antaa minun lapsenlapsilleni opettajattaren, vanha rouva täydensi kumealla äänellä. Oikein! Se olisi ollut aivan oikein!
— Kyllä vain... tuntien neiti Reisin ansiot ja vaatimattomuuden, sanoi professori Gori.
— Voi, aivan erinomainen tyttö, sitä ei kukaan kiellä! vanha rouva myönsi heti sulkien silmänsä. — Ja me, uskokaa pois, olemme tänään hyvin murheissamme.
— Mikä onnettomuus! Todella! Näin yhtäkkiä! Gori huudahti. — Aivan kuin se ei sittenkään olisi ollut Jumalan tahto, lisäsi vanha rouva.

Gori katsoi häntä.

— Julmaa kohtalonomaisuutta...
Gori kysyi antaen katseensa kiertää olohuoneessa:
— Entä herra Andrea?
Veli vastasi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
— Missä... en tiedä, äsken oli täällä. On kai mennyt pukeutumaan.
— Ahaa, häät siis kuitenkin pidetään, huudahti Gori ilahtuen.
— Ei, mitä te sanottekaan! vanha rouva tiuskaisi järkyttyneenä ja loukkaantuneena. — Herra Jumala! Talossahan on kuollut! Ooh!
— Oooh, naukaisivat kaikuna kaksi vanhaapiikaa kauhuissaan.
— Valmistautumaan lähtöön, Migri selitti. — Hänen piti lähteä jo tänään vaimonsa kanssa Torinoon. Meidän paperitehtaamme ovat Valsangonessa, missä häntä tarvitaan todella.
— Ja... hän lähtee noin vain...? Gori kysyi.
— Välttämättä. Tänään tai viimeistään huomenna. Olemme saaneet hänet, raukan, vakuuttuneeksi, jopa työnnämme matkaan. Täällä, kuten ymmärrätte, hänen ei ole enää soveliasta viipyä.
— Nimenomaan tytön vuoksi, joka nyt on jäänyt yksin, jatkoi äiti kumealla äänellään. — Pahat kielet...
— Voi, niin, jatkoi veli, — ja sitten liiketoimet... Avioliitto oli...
— Hätäisesti päätetty! tarttui puheeseen toinen vanhapiika.
— Sanokaamme improvisoitu, Migri yritti lieventää. — Nyt tämä vakava onnettomuus tulee kuin kohtalo, kuin... todella, antaakseen aikaa, niin juuri. Aikaa tarvitaan välttämättä, surun vuoksi... ja... Ja näin voivat miettiä, harkita puolin ja toisin...

Professori Gori oli kauan hiljaa. Keskustelu puolinaisine varovaisine viittauksineen sai hänet samalla tavoin ärsyyntyneeksi kuin ahdas frakki. Samalla tavoin ratkenneelta tuntui keskustelu ja sen suhteen piti olla yhtä varovainen kuin ratkenneen sauman kanssa, ottaa huomioon heidän salaisten ilmaisujensa jättämät aukot. Jos sitä kiristi eikä jättänyt tuolla tavoin löysästi roikkumaan, kaikkine kiertoilmauksineen, oli olemassa vaara — aivan kuin frakinkin hiha olisi voinut irrota tykkänään, myös noiden ihmisten tekopyhyys olisi paljastunut täysin.

Professori Gorin oli pakko päästä vähän pois painostavasta ilmapiiristä ja myös kiusasta, jonka hänelle aiheutti vanhan rouvan kaulusta koristava valkea pitsi. Aina kun hän näki tällaisen valkoisen pitsin, hän muisti, kuka tietää miksi, kaukaisen pikkukylänsä ompelutarvikekauppiaan Pietro Cardellan, jonka niskassa oli kaamea iso paukama. Gori oli puhista ja ravistella itseään, mutta hillitsi itsensä ajoissa, huokaisi typertyneenä:
— Voi... tyttöraukka!

Hänelle vastasi morsianta säälittelevien kuoro. Professori Gori tunsi itsensä äkkiä kuin ruoskituksi ja kysyi epätoivoisella äänellä:
— Missä hän on? Voisinko nähdä hänet?
Migri osoitti olohuoneen ovea:
— Tuonne päin, käykää sisään.
Ja professori Gori meni tuohtuneena.

Pienellä vuoteella äidin kalvakka ruumis oikosenaan, päässä valtava myssy tärkätyin reunuksin.

Astuessaan sisään professori Gori ei ensin nähnyt muuta. Hänet täytti kasvava ärtymys, mitä hän ei hämmennyksissään ja vaivautuneena ensin edes ymmärtänyt, hänen päänsä höyrysi, ja sen sijaan että olisi liikuttunut näkemästään, hän oli siitä vihainen, kuin jollekin täysin absurdille asialle: kohtalon älyttömälle julmuudelle ja typeryydelle, jolle ei, hitto vie, mistään hinnasta pitänyt antaa periksi!

Vainaja oli jäykkänä kuin paraatiasennossa, aivan kuin vanhus olisi ojentautunut itse vuoteelle valtavine tärkättyine myssyineen ja varastanut tyttärelle valmistellun juhlan, ja professorin teki mieli huutaa:
— Ylös, nouskaahan siitä, rakas vanha rouvaseni! Nyt ei ole tällaisen leikin aika!

Cesara Reis oli pudonnut polvilleen lattialle, kyyryyn pikku vuoteen vierelle jolla äiti makasi, Cesara ei enää itkenyt, hän oli jähmettynyt vakavan, epämääräisen kauhistuneeksi. Mustat hiukset olivat epäjärjestyksessä ja siellä täällä näkyi vielä muutamia paperiliuskoja, joihin hän oli kietonut hiuskimppuja tehdäkseen kiharoita.

Säälin sijasta Gori tunsi nyt tyttöäkin kohtaan miltei harmia. Oli ehdottomasti saatava hänet nousemaan ylös, ravistettava hereille kauhustaan. Tytön ei pitänyt antautua tuon kohtalon määrättäväksi, joka noin epäoikeudenmukaisesti suosi toiseen huoneeseen kokoontunutta tekopyhää herrasväkeä! Ei, ei, kaikki oli valmisteltu ja valmista; herrat olivat tulleet häihin frakeissaan kuten hän, Gori, siispä nyt riitti tahdonvoima: oli pakotettava maahan lyyhistynyt lapsireppana ylös, tyttö oli vietävä, vedettävä, vaikka olikin näin poissa tolaltaan, solmimaan avioliitto ja pelastettava siten onnettomuudelta.

Mutta tahdonpuuska, joka aivan ilmeisesti olisi vastoin kaikkien noiden sukulaisten toiveita, ei ottanut Gorissa syttyäkseen, ennen kuin päätään kääntämättä, silmäluomiaan räpäyttämättä Cesara nosti tuskin havaittavasti kättään osoittaakseen vuoteella lepäävää äitiä ja sanoi: — Näettehän, professori? Ja silloin professori havahtui.

— Kyllä, tyttö rakas, kyllä! hän vastasi melkein vihaisen kiihkeästi, mikä säpsäytti hänen entistä oppilastaan. — Mutta nousehan nyt. Älä pane minua kumartumaan, en voi kumartua! Nouse itse! Heti! Ylös nyt, ole kiltti.

Tahtomattaan ja tämän kiivauden pakottamana tyttö havahtui turtuneesta tilastaan ja katsoi miltei kummastuneena professoria:
— Miksi?
— Koska, tyttöseni... mutta nousehan ensiksi. Minä en voi kumartua, voi Luoja sentään! vastasi Gori.

Cesara nousi. Mutta nähdessään äidin vuoteella hän peitti kasvonsa käsiin ja puhkesi nyyhkyttämään rajusti. Hänen yllätyksekseen professori tarttui häntä käsivarresta ja ravisti ja huusi yhä kiihkeämmin:
— Ei, ei, ei! Älä nyt itke. Ole kärsivällinen, tyttöseni! Kuuntele minua!
Poissa tolaltaan tyttö kääntyi katsomaan professoria kyynelten ehtyessä ja sanoi: — Mutta kuinka voin olla itkemättä?
— Et saa itkeä, koska tämä ei ole nyt sinulle itkun aika, professori keskeytti lyhyeen. — Sinä olet jäänyt yksin, tyttöseni, ja sinun on autettava itseäsi! Ymmärrätkö, sinun on autettava itseäsi? Nyt, juuri nyt! Keräät kaiken rohkeutesi ja vaikka hampaat irvessä teet kuten sinulle sanon.
— Mitä, professori?
— Ei mitään. Ota ihan ensiksi nuo paperisuikaleet hiuksistasi.
— Voi Luoja, valitti tyttö muistaen ja vei vapisevat kätensä heti hiuksiin.
— No hyvä! kiirehti professori, — menet vaihtamaan yllesi koulupuvun ja hatun ja seuraat minua.
— Minne? Mitä te sanotte?
— Kaupungintalolle, tyttöseni!
— Mitä professori sanoo?
— Sanon kaupungintalolle, vihkiäisiin, ja sitten kirkkoon! Sillä tämä avioliitto täytyy nyt solmia, tai sinä olet hukassa! Näethän miten olen pynttäytynyt sinua varten? Frakkiin! Ja yksi todistaja olen minä, kuten sinä halusitkin! Jätä äitirukka tänne; älä ajattele häntä vähään aikaan, äläkä pidä sitä pyhäinhäväistyksenä. Juuri hän, sinun äitisi, toivoo tätä! Kuuntele minua! Mene pukeutumaan! Minä huolehdin seremonioista. Nyt heti!
— Ei... en... en voi, Cesara huusi, käpertyi äidin vuoteelle, peitti päänsä epätoivoisesti käsivarrellaan. — Mahdotonta, professori. Se on lopussa, tiedän sen! Hän lähtee pois eikä enää palaa, hän hylkää minut... mutta en voi, en voi...
Gori ei antanut periksi vaan kumartui nostamaan tyttöä tempaistakseen tämän vuoteelta, mutta heti kun kurkotti käsivarttaan, hän jo polki jalkaansa vimmoissaan ja huusi:
— Samantekevää vaikka minulta puuttuisi toinen hiha, tulen todistamaan, tämä liitto on solmittava tänään! Ymmärräthän — katso minua silmiin — ymmärräthän, etkö vain? Jos nyt annat tilaisuuden mennä, olet hukassa. Mitä sitten tekisit, ilman työtä, ilman ketään? Tahdotko että äitisi on syypää siihen? Eikö hän toivonut tätä liittoa? Ja sinä haluat sen raukeavan hänen vuokseen? Mitä pahaa sinä nyt hänelle tekisit? Rohkeutta, Cesara! Minä olen tässä, jätä kaikki minun huolekseni! Mene, mene pukeutumaan, tyttöseni, älä hukkaa aikaa.

Ja hän talutti harteista tukien lapsukaisen huoneensa ovelle. Sitten hän meni kuolleen huoneen poikki, sulki oven ja astui pieneen olohuoneeseen kuin soturi.

— Eikö sulhanen ole vielä tullut?
Sukulaiset ja kutsuvieraat kääntyivät katsomaan häntä päättäväisen äänen hämmästyttäminä, ja Migri kysyi kiireesti, muka huolissaan:
— Voiko neiti huonosti? — Neiti voi erinomaisesti! professori vastasi ja napitti häntä tiukasti silmiin. — Minulla on jopa ilo ilmoittaa, että sain hänet voittamaan hetkeksi itsensä ja tukahduttamaan surunsa. Olemme kaikki täällä ja kaikki on valmista, kunhan joku — antakaa minun puhua! kunhan joku, esimerkiksi te, hän lisäsi kääntyen erään kutsuvieraan puoleen — ystävällisesti teette minulle palveluksen ja otatte vaunut ja ajatte kaupungintalolle ilmoittamaan väestörekisterin päällikölle...
Raivokkaiden vastalauseiden kuoro keskeytti professorin. Skandaali; tyrmistystä, kauhua, halveksuntaa.
— Antakaahan minun selittää! huusi professori Gori, joka hallitsi kaikkia suurella koollaan. Miksei tätä avioliittoa solmittaisi? Morsiamen surun vuoksi, vai? Mutta jos morsian itse...
— Sitä minä en ikinä salli, vanha rouva huusi vielä kovempaa kuin professori katkaisten hänen puheensa, — en ikinä salli että minun poikani...
— Tekisi velvollisuutensa ja hyvän työn? kysyi Gori suoraan, täydentäen puolestaan hänen lauseensa.
— Mutta mitä te tähän asiaan sekaannutte! puolusti Migri äitiään kalpeana ja vihasta vapisten.
— Anteeksi! Sekaannun! Gori vastasi, — koska tiedän että olette herrasmies, rakas herra Grimi.
— Migri, olkaa hyvä!
— Migri, Migri, ja te ymmärrätte ettei ole laillista eikä rehtiä vetäytyä näin äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Meidän on oltava vahvempia kuin onnettomuus, joka tyttöä on kohdannut, ja pelastettava hänet. Voisiko hän nyt jäädä yksin ilman apua ja työpaikkaa? Sanokaa te! Ei: tämä avioliitto solmitaan huolimatta onnettomuudesta, huolimatta... hiljaisuus!

Gori keskeytti kiukkuisena ja puuskuttaen, vei toisen käden päällystakin hihaan, tarttui frakin hihaan, riuhtaisi sen ulos ja heitti ilmaan. Nähdessään tuon yllättävän, uudenlaisen ilotulituksen kaikki nauroivat tahtomattaan ja professori jatkoi huojentuneena:
— Ja huolimatta hihasta joka on kiusannut minua koko ajan.
— Laskette leikkiä! Migri jatkoi taas vakavana.
— En herra, tämä oli revennyt.
— Laskette leikkiä! Sehän olisi väkivaltainen teko.
— Tilanne vaatii sen.
— Tai jonkun etu. Sanon teille ettei se ole mahdollista näissä olosuhteissa...
Onneksi sulhanen tuli silloin.
— Ei! Ei, Andrea! Ei! huudettiin hänelle heti eri puolelta huonetta.
Mutta Gori vaiensi heidät:
— Päättäkää te! Antakaahan kun puhun, kyse on tästä: olen saanut neiti Reisin voittamaan itsensä aivan väkisin, selitän tilanteen vakavuuden mihin te, hyvä herra Migri olette hänet saattanut ja hänet jättäisitte. Jos tahdotte, voidaan mennä aivan huomaamatta, ilman mitään koristuksia kaupungintalolle vihkitilaisuuteen. Toivon ettette kieltäydy? Sanokaa te, sanokaa te...

Näin yllätettynä Andrea Migri katsoi ensin Goria, sitten muita, ja sanoi vihdoin epäröiden:
— Kyllä minun puolestani, jos Cesara tahtoo...
— Tahtoo, tahtoo! huusi Gori peittäen suurella äänellään kaikkien muiden vastustukset. — Kas, siinä vihdoin sydämestä tulevaa puhetta! Te siis, tulkaa, kiiruhtakaa maistraattiin, hyvä herra.
Gori otti käsivarresta vierasta jonka puoleen oli ensin kääntynyt ja seurasi tätä ovelle asti. Eteisessä Gori näki suuren määrän häihin lähetettyjä uhkeita kukkakoreja. Hän meni olohuoneen ovelle ja kutsui sulhasta vetääkseen tämän eroon sukulaisistaan, käärmeistä jotka jo hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
— Herra Migri, herra Migri, olkaa hyvä, tulkaa katsomaan...
Tämä tuli heti.
— Tulkitaanpa lapsirukan tunteita. Kaikki nämä kukat kuolleelle... Auttakaahan minua!
Hän otti kaksi kukkakoria ja astui olohuoneeseen, vei ne voitokkaasti vainajan huoneeseen. Sulhanen tuli hänen perässään liikuttuneena kahden muun korin kanssa. Yhtäkkiä tästä tuli juhla. Muutamat riensivät eteiseen ottamaan koreja ja liittyivät kulkueeseen.
— Kukkia kuolleelle, hienoa, kukkia kuolleelle!
Kohta Cesara tuli olohuoneeseen äärettömän kalpeana, mustassa vaatimattomassa koulupuvussaan hiukset miten kuten järjestyksessä ja tärisi yrittäessään hillitä itsensä. Sulhanen juoksi heti hänen luokseen, otti hänet hellästi syliinsä. Kaikki vaikenivat. Silmät kyynelistä kiiltäen professori Gori pyysi kolmea herraa tulemaan hänen ja morsiusparin mukaan todistajiksi, ja he lähtivät hiljaisuuden vallitessa.

Äiti, veli, vanhatpiiat ja kutsuvieraat jatkoivat olohuoneessa heti kiivaasti Cesaran katkaisemia närkästyneitä vuodatuksia. Onneksi äitivainaa ei voinut kuulla kukkien keskeltä tätä hienoa väkeä joka sanoi olevansa tuohtunut näin halpamaisesta käytöksestä, kunnioituksen puutteesta kuollutta kohtaan. Mutta matkalla professori Gori ajatteli mitä hänestä sillä hetkellä puhuttiin salongissa, ja se soi hänen korvissaan niin että hän näytti olevan juovuksissa tultuaan kaupungintalolle eikä enää ajatellut irronnutta frakin hihaa ja riisui päällystakkinsa kuten muutkin.

— Professori!
— Ai juu! Voi samperi! hän huudahti ja kiskoi päällystakin äkkiä takaisin ylleen.

Jopa Cesara hymyili sille. Mutta Gori, joka oli lohduttautunut sillä ettei enää palaisi niiden ihmisten luokse, ei voinut nauraa: hänen olisi mentävä takaisin hakemaan hiha, jotta voisi palauttaa sen vuokrafrakin kanssa. Allekirjoitus? Mikä allekirjoitus? Ai tosiaan, hänenhän tuli allekirjoittaa todistajana. Mihin?

Kun toinen seremonia oli suoritettu nopeasti kirkossa, aviopari ja neljä todistajaa palasivat kotiin.

Heidät otettiin vastaan jäätävässä hiljaisuudessa.

Gori yritti tehdä itsensä mahdollisimman pieneksi, vilkuili ympäri huonetta ja kääntyi sitten yhden vieraan puoleen ja kysyi sormi suun edessä:
— Shh, meidän kesken... osaisitteko ystävällisesti sanoa, mihin on päätynyt frakkini hiha jonka heitin vähän aikaa sitten ilmaan?

Ja käärittyään sen kohta sanomalehteen hän hiipi tiehensä ja mietiskeli, että kaiken kaikkiaan hän sai kiittää yksinomaan ahdasta frakin hihaa kauniista voitostaan tänä kohtalokkaana päivänä, että kainalosta ratkennut hiha olikin ärsyttänyt häntä noin paljon; tavallisissa kuluneissa väljissä arkivaatteissaan hän olisi ilman muuta antautunut liikutukselle kuin idiootti onnettoman äkillisen kuoleman edessä, surrut myötätuntoisena tytön kohtaloa. Jumalan hylkäämänä ja ahtaan frakin ärsyttämänä hän oli sitä vastoin löytänyt voimaa ja intoa kapinoida ja voittaa.