LEGENDAARISET LEHDISTÖNÄYTÖKSET

Joka viikko, yleensä keskiviikkoisin, SF näytti suljetussa lehdistönäytöksessä viikonlopun ensi-iltaelokuvia. Silloinen media oli paikalla koko komeudessaan eli sanomalehdistä tuli paikalle kuudesta kahdeksaan elokuvakriitikkoa.

Läsnä olivat legendaarinen Helsingin Sanomien Paula "Pimpula" Talaskivi, Hufvudstadsbladetin Greta Brotherus, Uuden Suomen Heikki Eteläpää, Maaseudun Tulevaisuuden/Suomenmaan Leo Stålhammar, Kansan Uutisten taiteilijanimeä Martti Savo käyttänyt, erityisen huumorintajuisena AC:n muistiin jäänyt Modest Savtschenko vaimoineen ja Ylioppilaslehden nuori Jörn Donner. Joskus mukana oli myös Juha Nevalainen, Helsingin Sanomien toimittaja sekä kokenut käsikirjoittaja.

Elokuva näytettiin kello 13, kahvien kera. Filmin jälkeen Ruusuneito tarjoili lisää kahvia, halpaa konjakkia ja likööriä. Joskus tarjoiltiin pientä purtavaa, tarjolla saattoi olla vaikkapa kymmenen kilon purkki suolakurkkuja. Joskus, usein, elokuvan jälkianalyysi saattoi venyä melkoisen pitkäksikin. Ennen puoltayötä Oy Suomen Filmiteollisuuden rahoittama seurue jatkoi Seurahuoneelle hotellin baariin. Yökerhoja oli auki neljään viiteen saakka aamulla. Muutamankin kerran väsyneimpiä helsinkiläiskriitikoita yövytettiin hotelli Tornissa.

Ennakkonäytöksistä ja jälkipuinneista syntyneet kulut muuten niin tarkka Maisteri Särkkä hyväksyi ilman mutinoita. Maisteri ei itse katsonut lehdistön mukana elokuvia, mutta ilmestyi joskus paikalle elokuvan jälkeen. Kurjet lentävät -elokuvan jälkeen aina ensimmäisenä poistuvaa Greta Brotherusta vastaan tuli leveästi hymyilevä filmimoguli.

"Mitä piditte elokuvasta, Greta Brotherus?"

"Minä en ymmärrä sellaisesta rakkaudesta, mitä tuossa elokuvassa oli!"

Greta Brotherusta Arno Carlstedt kuvailee sanoin "lihava mutta sympaattinen". Ylipäätään AC muistelee lehdistonäytöksiä erityisellä lämmöllä. Niissä ilmapiiri oli avoin, elokuvia sai rauhassa ruotia kovallakin kädellä. Usein kritiikki oli kovempaa paikan päällä kuin lopullisessa lehteen painetussa arviossa. Hesarin Pimpula Talaskivi oli riennoissa aina loppuun saakka mukana, ehkä osittain sen vuoksi hänen kohdallaan täytyy, syystäkin, mainita määre "legendaarinen".

Ylioppilaslehden tuskin kaksikymppinen Jörn Donner, jo kirjoja julkaissut ja SF:lle lyhytelokuvia ohjannut nuori kyky, herätti alusta asti huomiota itsetietoisella käytöksellään sekä saapumalla usein myöhässä näytöksiin. Viimeistään siinä vaiheessa Donner yleisesti huomioitiin, kun hän saunomisen jälkeen kääri harmaisiin, märkiin, pitkiin alushousuihinsa pari kiloa suolakurkkuja kotiin viemisiksi.

MIKA & MIKKO WALTARI

Mikko "Mikan serkku" Waltari, oli Maisteri Särkän ainoan tyttären Irman aviomies. Hänen varsinainen päivätyönsä oli vakuutusyhtiössä, joka sijaitsi samassa talossa ja vieläpä samassa rapussa kuin Suomen Filmiteollisuus Oy. Mikko hoiti lakimiehenä myös appiukkonsa yrityksen asioita ja oli näin ollen usein nähty vieras SF:ssä. Päinvastoin kuin tunnetumpi kirjailijaserkkunsa, hän harvemmin istui filmiyhtiön tiloissa tärisevän krapulaisena ja kiitollisena vastaanottamassa tarjotun Fernet Branca -aamulääkityksen.

Hämmentävän monipuolisen Mika Waltarin (1908 1979) läsnäolo Filmiteollisuuden toimistossa oli perusteltua, käsikirjoittihan hän toistakymmentä elokuvaa SF:lle. Hän kirjoitti myös ystävänsä Mauno Mäkelän Fennadalle ja Suomi-Filmille. Mika Waltarin näytelmän pohjalta tehtiin maailmalla arvostettu ja usein kauhuelokuvaksi mainittu Noita palaa elämään (1952). Sen teki nimenomaan Fennada, Roland af Hällström ohjaajana, koska Maisteri Särkkä hylkäsi aiheen.

Waltari kirjoitti useita menestyselokuvia kuten Kulkurin valssi (1941) joissa pääosissa oli Tauno Palo ja/tai Ansa Ikonen, sekä myös Ansa Ikosen ainoaksi jääneen ohjaustyön Nainen on valttia (1944). Eikä pidä unohtaa, että Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen -kirjasta tehtiin oikea, ison budjetin hollywoodelokuva. Michael Curtiz (Casablanca) ohjasi vuonna 1954 filmin, jonka amerikkalainen nimi oli The Egyptian.

Talousmies Mikko Waltari tunnettiin erittäin säästäväisenä, joidenkin mukaan suorastaan saitana miehenä. AC ihmetteli, kuinka Mikko heti keväällä jätti sukat pois asustekokonaisuudestaan, etteivät ne turhaan käytössä kuluisi.

Suomen elokuvataiteeseen Mikko jätti oman jälkensä tyrkyttämällä ahkerasti omaa suojattiaan näyttelijäksi SF:lle. Tämä kyseinen neiti Leskinen (s. 1937) teki loppujen lopuksi toistakymmentä elokuvaa vuosina 1960-66, useimmiten hulppeissa pimurooleissa. Kaunis ja suurieleinen neiti Leskinen tunnetaan paremmin nimellä Liana Kaarina.

PRINSESSA TABE

Tabe Slioor (1926 2006) oli aikoinaan erittäin tunnettu mannekiini, seurapiirikaunotar ja femme fatale. Todellinen oman aikansa megajulkkis. Hänet muistetaan suhteistaan korkean tason poliitikkoihin, näyttävästä elämäntavastaan ja hänet pitäisi muistaa myös ensimmäisenä San Quentinin vankilaa San Franciscossa valokuvanneena toimittajana. 1960-luvun alussa Tabe julkaisi kirjoituksia julkisesta elämästään ensin tunnetussa taidejulkaisu Jallussa, sittemmin myös omassa Madame-lehdessään.

Taben äiti oli suomalainen, isä iranilainen hedelmäkauppias. Tabe markkinoi itseään persialaisen ruhtinaan tyttärenä. Tälle usein naureskeltiin, mutta totuus ei ollut kaukana: hänen isoisänsä asui Iranissa, entisessä Persiassa, ja oli kuin olikin oikeutettu käyttämään ruhtinaan arvonimeä.

Tabe eli kuin filmitähti, hänestä puhuttiin usein filmitähtenä, mutta itse asiassa hänen filmografiansa käsittää tasan kaksi elokuvaa. Hän oli sivuosassa T. J. Särkän ohjaamassa ja Mika Waltarin käsikirjoittamassa Tanssi yli hautojen -filmissä jo vuonna 1950 sekä pääosassa omaelämäkerrallisessa elokuvassa Se alkoi omenasta (1962), jonka ohjasi itse Teuvo Tulio.

Helsingin kaupunginjohtaja ja urheilumies, kesäolympialaiset Suomeen hankkinut Erik von Frenckell vuokrasi melkein 40 vuotta nuoremmalle rakastajattarelleen Tabe Slioorille asunnon Pietarinkatu ykkösestä, varmuuden vuoksi koko kerroksen, koska rouva Slioor halusi tuntea olonsa turvalliseksi. Asunnosta tuli Helsingin seurapiirien hengauspaikka, suuri julkinen salaisuus, jossa nähtiin kansainvälisiä diplomaatteja, liikemiehiä, kuninkaallisia, taiteilijoita, akateemikoita ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Rouva Slioor oli paikalla silloinkin, kun Englannin herttuat salaa mutta rehvakkaasti juhlivat olympiahumussa 1952 pienessä ravintolassa Savoy-teatteria vastapäätä, kupittavien kenraalien ja tenhoavien tyttösten kera. Ilman kansainvälistä lehdistöä.

TABE, TUIJA, TULIO JA MOSSE

AC oli tekemisissä rouva Slioorin kanssa kahdessa projektissa. Ensin Olavi Tuomen muutamassa päivässä kuvaaman mannekiinifilmin yhteydessä. Siitä jäi mieleen "jumalauta, että oli komeita naisia!" ja materiaalin hankala pikapostittaminen Moskovaan, missä madame Tabe ja mallitoimistonsa mannekiinit myivät suomalaisia muotivaatteita innostuneille neuvostotovereille.

Toisella kerralla AC toimi Tabe Slioorin henkivartijana Monsieur Mossen kanssa. Herra Mossea hyvä ystävänsä Lenita Airisto kuvasi pieneksi lihapullaksi, jonka päälle on pirskotettu hajuvettä. Raimo Jääskeläinen (1932-1992) teki ansiokkaan uran elokuvassa ja televisiossa maskeeraajana sekä kampaajana. Yleisesti kerrotaan, että hän sai lempinimen esittämänsä roolihahmon YK-jääkäri Mossen mukaan Åke Lindmanin ohjaamassa ja Kari Uusitalon käsikirjoittamassa filmissä Laukaus Kyproksessa (1965). Mossen oma arvio elokuvasta: uskomattoman huono.

Elokuva lopetti tuottajansa, suomalaisliikemies Oleg Jakoviewin seikkailut filmimaailmassa ja melkein päätti Åke Lindmanin elokuvaohjaajauran. Lindman (alun perin Järvinen, 1928-2009) ohjasi seuraavan pitkän elokuvansa vasta vuonna 1999, tosin tällä välin paljon televisiolle työskennelleenä. Elokuva oli Lapin kullan kimallus, jota Lindman oli pyöritellyt jo Valkoisen peuran (1952) kuvauksista lähtien ja tarjonnut turhaan Maisteri Särkällekin.

Raimo Jääskeläisenä Mosse oli saanut ensikoulutuksen elokuvamaskeeraukseen itseltään Regina Linnanheimolta Teuvo Tulion filmeissä. Monsieur Mossena hänet on kreditoitu useassakin Veikko Itkosen elokuvassa jo ennen Laukausta Kyproksessa. Monsieur Mosse tuli tutuksi koko Suomen kansalle viimeistään siinä vaiheessa, kun hänestä tuli tasavallan ensimmäinen julkihomojulkkis vuonna 1971, jolloin homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa.

60-luvun alkupuolella varakkaina pidetyillä Anelma ja Rainer Vuoriolla oli kova hinku elokuvabisnekseen. He olivat vuonna 1949 ostaneet muun muassa arkkitehtien Eliel ja Eero Saarisen kotina tunnetun Hvitträskin kulttuurihuvilan. Esimerkiksi Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela ja Maxim Gorki olivat yöpyneet siellä. Tässä kansallisromanttisessa, nykyisin museona toimivassa ympäristössä Vuoriot alkoivat tekemään Mainoselokuva Oy:nsä laskuun filmiä, johon ohjaajaksi palkattiin alan huipulta Teuvo Tulio ja tähdeksi Tabe Slioor.

Myöhemmin sekä Tulio että musiikin säveltänyt George de Godzinsky halusivat nimensä pois julkaisua odottavasta elokuvasta. Kaarlo Nuorvala käsikirjoitti elokuvan alun perinkin nimimerkinsuojissa.

Tähti-Taben kanssa oli jatkuvasti vaikeuksia filmiä kuvattaessa. Tämä ei suostunut tulemaan ulos pukuhuoneestaan ja asetti aina uusia ehtoja esiintymiselleen. Tabe muun muassa vaati, että elokuva kuvataan käsikirjoituksen mukaisesti, siinä järjestyksessä missä tarina valmiissa filmissä etenisi. Tähti tuli aina työpaikalle myöhässä ja lähti työpaikalta liian aikaisin silloin kuin ylipäätään vaivautui tulemaan töihin. Työmatka piti tehdä kansainväliseen tyyliin autosaattueessa: ensimmäistä autoa ajoi tähti itse, toista ystävä/henkivartija Mosse, kolmatta gorilla/kuski Carlstedt. Kansainvälistä tyyliä ja taattua turvaa.

Kesken filmausten Tabe ja Mosse karkasivat ulkomaille tekemään Vuorioille messevää laskua mukasairaslomallaan. Heidän palattua Euroopan-kiertueeltaan välejä meni poikki Vuorioiden ja Taben sekä Taben ja Mossen välillä. Vuorioille jäi käteen 37-minuuttinen puolidokumentti Tabe Slioorista, joka sai nimekseen Se alkoi omenasta. Filmi koki toisen tulemisensa 2000-luvulla, kiitos Yleisradion Teemakanavan lukuisten esityskertojen.

Vuoriot jatkoivat elokuvan parissa filmillä Taape tähtenä (1962), joka oli eräänlainen kosto Slioorille, jota filmissä selvästi parodioitiin. Ohjaajana toimi Armand Lohikoski (1912 2005), käsikirjoittajana Reino Helismaa ja Taapena seikkaili Tuija Halonen (s. 1926), joka oli jo Omenassakin pienessä roolissa. Muissa rooleissa Taapessa olivat muun muassa Leo Jokela, Tarmo Manni, Sakari Jurkka ja Pertti Pasanen, joka näytteli Taapen henkivartijaa. Arno Carlstedt oli mukana Fennada-Filmin studiopäällikön ominaisuudessa.

Tuija Halosella olivat taustavoimat kunnossa. Hän oli ohjaaja Lohikosken kolmas vaimo ja Edvin Laineen serkku. Hänen osaamisestaan näyttelijänä oli kahta hyvinkin toisistaan poikkeavaa kantaa. Ainakin siippa häntä arvosti sekä ihmisenä että taiteilijana, koska ehdotti aina naispääosiin tekemiinsä filmeihin, pitkiin tai mainoksiin. Eräs mainostaja ei tiennyt Lohikosken aviojärjestelyistä, vaan oli sanonut näyttelijävalinnoissa Tuija Halosta ehdottaneelle ohjaajalle, vähemmän diplomaattisesti: "Kuka tahansa muu, mutta ei sitä Suomen huonointa näyttelijää."

Myöhemmin joidenkin juhlien puitteissa päätettiin lähteä hakemaan Halosta mukaan humppaamaan. Aktiivisella tuulella ollut ohjaaja Kassila kiipesi reippaasti tikapuita pitkin viidenteen kerrokseen koputtelemaan näyttelijättären ikkunaan. Vähemmän huvittunut näyttelijätär soitti poliisit paikalle. Taape tähtenä ja Se alkoi omenasta jäivät Tuija Halosen viimeisiksi elokuviksi.

Esityskiellossa arveluttavan sisältönsä vuoksi ollut Se alkoi omenasta tuli ensi-iltaan vasta Taapen jälkeen, vuonna 1962. Jossakin vaiheessa elokuvia näytettiin nokkelasti pakettina, peräkkäin. Mutta ei pitkään, sillä molempia ilkuttiin laajasti lehdistössä ja katsojamäärät jäivät sangen vaatimattomiksi.

Rouva Vuorio oli vielä tuottamassa paria muuta elokuvaa vuosina 1963-64, kunnianhimoisiakin projekteja, kuten Erkko Kivikosken esikoisohjaus Kesällä kello viisi (1963). 1968 Vuoriot menivät komiasti konkurssiin ja menettivät siinä rytäkässä myös Hvitträskin huvilan. Kaikista ylilyönneistä huolimatta AC ajattelee, että Tabe Slioor oli hyvännäköinen, älykäs nainen, josta olisi aikaa myöten saattanut tulla hyväkin näyttelijä ja joka olisi mitä erinomaisimmin sopinut meidän aikamme reality/julkkis-kulttuuriin.

Tabe Slioor ei unohdu. Helmikuussa 2006 sai Helsingin Komediateatteri Arenassa ensi-iltansa näytelmä Tabe Slioorin tarina. Näyttelijöinä muun muassa Kristiina Halkola (varttuneemman Tabe Slioorin roolissa) ja Eero Melasniemi, ohjaajana Ere Kokkonen.