Kerro kaverilleNainen Hampurista
1.
He asuivat kaukana täältä. Olivat tavattoman seurallisia ja tanssivat läpi karnevaaliajan. Rakastivat laukkakilpailuja ja löivät mielellään vetoa, tosin tietenkin kohtuullisesti. He olivat neuvokkaita ja tunnollisia. Mies oli maalarimestari; hän perusti jossain vaiheessa oman yrityksen ja otti kolme oppipoikaa. Tavanomaisemmat työt kuten seinien maalaamisen hän jätti oppipojille ja otti itselleen kyltit, varsinkin jos kirjaimia oli paljon. Hän piti kirjaimista. Jo niiden muoto ihastutti häntä. Hän saattoi tuntikausia piirrellä toinen toistaan taidokkaampia kirjaimia. Toisinaan heitä suretti, ettei heillä ollut lapsia, mutta he lohduttautuivat sillä että heillä oli toisensa. Tämä kaikki tapahtui kauan sitten.
2.
He täyttivät kolmekymmentä juuri sodan alla.
Sota ei muuttanut heidän elämäänsä, he vain lakkasivat tanssimasta, ja maalarinverstaaseen ilmaantui uusia sanoja. Nyt tehtiin varoitustauluja. Ensin puolaksi: UWAGA, ZAKAZ WJAZDU! HUOMIO, PÄÄSY KIELLETTY! Sitten venäjäksi: VNIMANIJE, VJEZD VOSPREŠTŠON! Sitten saksaksi: ACHTUNG, EINTRITT VERBOTEN!
Eräänä talvi-iltana vuonna neljäkymmentäkolme mies tuli kotiin tuntemattoman naisen kanssa.
”Tämä nainen on juutalainen. Meidän on autettava häntä.”
Vaimo kysyi, oliko kukaan nähnyt heitä rappukäytävässä, ja teki kiireesti muutaman voileivän.
Nainen oli siro ja hänellä oli mustat, kiharat hiukset, ja sinisistä silmistään huolimatta hän oli hyvin seemiläisen näköinen. Hänet pantiin huoneeseen, jossa oli kaappi. (Kaapit ja juutalaiset… Kukaties yksi 1900-luvun tärkeimmistä symboleista. Elämä kaapissa… Ihminen kaapissa… 1900-luvun puolivälissä. Keskellä Eurooppaa.)
Nainen meni kaappiin aina kun ovikello soi, ja koska isäntäväki oli edelleen kovin seurallista väkeä, hän vietti kaapissa tuntikausia. Onneksi hän oli järkevä. Kertaakaan ei sattunut että hän olisi yskäissyt, kaapista ei kuulunut pienintäkään ääntä.
Nainen ei koskaan alkanut puhua ensimmäisenä, ja kysymyksiin hän vastasi hyvin lyhyesti.
”Kyllä, oli minulla.”
”Asianajaja.”
”Bełżecissä.”
”Emme ehtineet, menimme naimisiin ihan sodan alla.”
”Heidät vietiin. En tiedä, joko Janowskan leirillä tai sitten Bełżecissä.”
Hän ei odottanut myötätuntoa. Päinvastoin, hän torjui sen. ”Minä elän”, hän sanoi. ”Ja aion elää vastakin.”
Hän katseli talon emäntää (jonka nimi oli Barbara) tämän pestessä pyykkiä tai seisoessa hellan ääressä. Pari kertaa hän yritti auttaa Barbaraa, mutta teki kaiken ärsyttävän kömpelösti.
Hän katseli talon isäntää (jonka nimi oli Jan), kun tämä harjoituksen vuoksi piirteli kirjaimia.
”Voisitte harjoittaa taitojanne jonkin kiinnostavammankin parissa”, juutalaisnainen sanoi kerran talon isännälle.
”Esimerkiksi?”
Nainen mietti hetken.
”Vaikkapa tämän parissa: Olipa kerran Elon lanler liron Elon lanla bibon bon bon…”
Se oli ensimmäinen kerta, kun he kuulivat naisen nauravan, ja he kohottivat päätään.
”Mitä tuo on?” he kysyivät kummissaan, ja nainen jatkoi huvittuneena:
”Olipa kerran Liron elon lanler, Olipa kerran maailmassa Lanlanler … Tajuatteko, miten monta hienoa kirjainta?”
”Se on Julian Tuwimia”, nainen lisäsi. ”Muinaisranskalainen balladi.”
”Liian monta ällää”, Jan sanoi, ”mutta voisin kyllä kirjoittaa ’muinaisranskalainen’.” Hän kumartui taas paperiarkkinsa ylle.
”Eikö tuo juutalainen voisi opetella kuorimaan perunoita?” vaimo kysyi mieheltä illalla.
”Tuolla juutalaisella on nimi”, mies vastasi. ”Häntä pitää kutsua Reginaksi.”
Eräänä kesäpäivänä vaimo palasi kotiin ostoskassien kanssa. Eteisessä riippui miehen pikkutakki – mies oli tullut töistä tavallista aikaisemmin. Juutalaisnaisen huoneen ovi oli lukossa.
Eräänä syyspäivänä mies sanoi:
”Regina on raskaana.”
Vaimo laski kutimet syliinsä ja suoristi neuletta. Se taisi olla villapaidan hiha tai kukaties selkäosa.
”Kuulepas”, mies kuiskasi. ”Jotta mieleesi ei juolahtaisi mitään typerää… Kuunteletko sinä minua?”
Nainen kuunteli.
”Sillä jos jotain sattuu…”, mies kumartui naisen pään ylle ja kuiskasi suoraan tämän korvaan. ”Jos hänelle sattuu jotain pahaa, sama sattuu sinullekin. Ymmärrätkö sinä mitä minä sanon?”
Nainen nyökkäsi – hän ymmärsi mitä mies sanoi – ja otti kutimet käteensä.
Parin viikon päästä nainen meni juutalaisnaisen huoneeseen ja sanaakaan sanomatta otti vuoteelta pienen tyynyn. Hän ratkoi sen sauman ja otti osan höyhenistä pois. Hän ompeli tyynyn kumpaankin päähän nauhat. Tyynyn hän sitoi hameensa alle. Selän taakse yhteen sitomansa nauhat hän kiinnitti toisiinsa varmuuden vuoksi hakaneuloilla, ja kaiken päälle hän veti vielä toisen hameen.
Kuukauden päästä hän lisäsi tyynyyn höyheniä ja alkoi valitella naapureille pahoinvointia.
Sitten hän leikkasi kahtia isomman tyynyn…
Juutalaisnaisen maha kasvoi, ja toinen nainen isonsi tyynyjä ja levensi hameita – sekä juutalaisnaisen että omiaan.
Synnytyksen hoiti luotettu kätilö. Onneksi se sujui nopeasti, vaikka juutalaisnainen olikin kapealanteinen ja lapsivesi tuli jo edellisenä päivänä.
Barbara otti tyynyn hameensa alta ja kiersi vauva sylissään naapurinnaisten luona. Kaikki suukottelivat lasta hellästi.
”Lopultakin”, naiset sanoivat. ”Myöhään, mutta Isä Jumala katsoi puoleenne…”
Nainen kiitteli iloissaan ja ylpeänä.
Kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä toukokuuta neljäkymmentäneljä Barbara ja Jan menivät vauvan ja ystäväpariskunnan kanssa kirkkoon. (Kastetodistukseen kirjoitettiin ”Lwówin arkkihiippakunta, latinal. riituksen Pyhän Maria Magdaleenan seurakunta”, sen allekirjoitti pastori Szogun ja löi siihen soikean leiman: ”Officium Parochia, Leopoli…” Leiman keskellä oli sydän, josta nousi pyhä liekki.) Illalla pidettiin vaatimattomat juhlat. Ulkonaliikkumiskiellon takia vieraat istuivat aamuun asti. Juutalaisnainen vietti koko yön kaapissa.
Kahdentenakymmenentenäseitsemäntenä heinäkuuta neljäkymmentäneljä venäläiset valtasivat kaupungin.
Kahdentenakymmenentenäkahdeksantena juutalaisnainen katosi.
He jäivät kolmisin: Barbara, Jan ja kolmikuinenmäinen vauva, jolla oli ohuet, mustat kiharat.
Suomentanut Tapani Kärkkäinen.
