Yhtenä aamuna Toivo heräsi eikä kuullut keittiöstä mitään ääntä. Hän makasi hämärässä kamarissa liikahtamatta. Hiiskahdustakaan ei kuulunut oven takaa. Pelko jysähti vatsaan kuin kivi, muuttui tiedoksi: hänet oli jätetty. Nyt se oli tapahtunut!

Hän ryntäsi kauhusta huutaen keittiöön, törmäsi pirttipöytään jossa oli puuroa lautasella, juoksi eteisen portaat alas ja paiskasi ulko-oven auki.

Äiti seisoi pihalla mustaviinimarjapensaiden keskellä.
— Mikä nyy o?
Äiti oli ihan tavallinen, ämpäri kädessä.
— Pelästysiks? Tääl äiti o.
Äiti hymyili.

Toivo katsoi sinistä kaivonpumppua johon Lasse oli telonut peukalonsa, ja punaista liiteriä jonka vieressä kasvoi valtava mänty, ja kaupan sivun kaluttua hevospuomia. Vauva, jonka nimi oli Ville, haroi kaivonkannen vieressä ilmaa käsillään kuin nukke, selällään viltin päällä. Männyn ja liiterin välistä näkyi Ahosen varjoisa karjapiha. Äidin takaa soratien varrelta sähkölankojen alta oli koivuista katkaistu latvat. Maailma oli vihreä kyyneltenkin läpi. Se tuoksui vahvalta sateen jälkeen.

Kaikki oli ihan tavallista.

Kun äiti keltaisessa esiliinassa, sinisissä saappaissaan, kumartui keräämään marjoja, tuntui vatsassa paremmalta kuin jos hän seisoi. Tuli mieleen kutominen: sukkapuikot heiluivat ja koti jatkui. Auto oli poissa, Kaija ja Lasse olivat isän mukana. Aurinko paistoi. Tuuli vähän. Piha päättyi perunapeltoon, sen takana kasvoi viljaa ja metsää — ja kaukana metsän kätkössä piili hiidenkirnu, niin oli sanottu, löytämistä vailla.

Kaikki oli ihan, ihan tavallista.

Toivon piti kauan katsoa, että se oli varmasti totta. Hän seisoi rappusilla alusvaatteissaan ja itki. Hän ei voinut mennä pitkään aikaan sisään.
Hänellä oli puurolusikka kädessä.